I take it back.

Tällä kertaa kaaduin lomaan rähmälleni, tein vielä viimeisen väsyneen spurtin ja kompastuin maaliviivalle, joka oli kajastellut silmissäni tavoittamattomana jo vuoden alusta asti. Kunhan lomaan jaksaisin. Murjottaen kuitenkin lapsellisesti koska tiedän, että vaikka aika tikitti kohti lomaa, se myös tikitti samaa vauhtia kohti loman loppua. Jo ennen sen alkamista.

Loma koostuu erilaisista pätkistä. Suunnitelmista, joista osa toteutuu ja osa ei toteudu, mutta kaikki ne ovat vain askelmia kohti loppua, ja tänä vuonna en osaa olla ajattelematta sitä.

Minulla on väsyneenä paha tapa suorittaa asioita, eikä elää niitä. Jos olen väsynyt ja stressaantunut, suoritan. Loman alun taisin suorittaa, kun en vain muuta ole osannut. Ehkä minä vain voisin olla syyllistämättä itseäni siitä, että joskus vain suoritan, kun en muutakaan osaa. Enkä minä nykyisin mielestäni juurikaan suorita turhaan. Jotkin asiat vain on pakko tehdä. Tekisin itselleni vain hankaluuksia, jos heittäisin täysin lekkeriksi enkä suorittaisi välttämättömyyksiä. Niinkuin hampaiden pesua.

Yritän minä levätäkin, mutta olen ollut niin pohjia myöten väsynyt, että matka siitä pisteestä jossa lepään siihen pisteeseen, jossa lepo oikeasti vaikuttaa siten, että elvyn ja lataudun, on vielä mittaamattoman pitkä. Luulen, että edistystä tapahtuu koko ajan, mutta hyvin pikkuhiljaa. Joidenkin olotilojeni sävyt hieman kevenevät. Olen hieman rauhallisempi.

Kesälomani on silti jatkunut. Olen jaksanut asioita sen verran vähän kerrallaan, että ihan aidosti ihmettelen, miten koko vuoden olen jaksanut tämän lisäksi tehdä viitenä päivänä viikossa myös töitä.

Tänään tunsin itseni ehkä vihdoin ihan vähän tarmokkaammaksi kuin tätä edeltävinä päivinä. Laitoin tiskit koneeseen heti aamupalan jälkeen. Petasin sängyn. Imuroimme ja pyyhimme auton sisätilat, Valssimies ja minä. Suoristimme entisen työkaverini Tertun, samalla kauhoin sen juurelta kolme ämpärillistä multaa pois ja korvasin uudella (tämä hieman kesken, koska multa loppui ja piti käydä kaupassa uudestaan). Nyt tuo valtaisa vihreä ja elollinen olento vie olohuoneestani hieman vähemmän elintilaa, kun sen runko ei enää könötä 45 asteen kulmassa länteen.

Valssimies soittaa kitaraa. Kitaran taitavasti ja tilanteeseen sopivasti soittaminen lisää mieseläimen viehättävyyttä naiseläimen silmissä. Havaintojeni mukaan suurinpiirtein yhtä paljon, kuin käänteisessä tilanteessa tissit. Siis ihan vain tieto siitä, että naiseläin omistaa moiset kapistukset. Myhäilen tyytyväisenä, koska olen onnistunut houkuttelemaan sohvalleni kitaraa soittavan miehen.

Kunpa asiat pysyisivät juuri näin vielä pari viikkoa. Hyvällä tarkoitan sitä, että minusta tuntuu, että minä olen tasapainossa sen asian kanssa, että hän on olemassa. Sitten hän lähtee pois, pitkäksi aikaa, ja minä varmaan kestän sen ihan hyvin, etenkin, jos asiat jäisivät juuri näin. Epätasapainoa kestän huonommin. En vielä tiedä, miten tasapaino ja epätasapaino sitten vaihtelevat, kun toinen on niin kaukana, ettei voi koskaan olla samassa huoneessa, tai törmäillä vahingossa sokkeloisessa eteisessä, ja nähdä, miten toinen katsoo.

Kun loma loppuu olen yksin, ja olen valmistautunut siihen, että on minulla on tylsää ja tavallista ja hiljaista, paitsi kun keksin piristää itseäni jotenkin. Osaan minä senkin. Luulen, että päädyn suurimmaksi osaksi aikaa uskomaan, että olen vain kuvitellut hänet. Kehittelen itselleni yksinäisiä rutiineja. Kuuntelen musiikkia ja juon kahvia ja käyn kävelemässä. Tavallaan vähän jännittääkin se, että kohta elän oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti yksin. Nuorena, kun opiskelin enkä vielä asunut miehen kanssa yhdessä, minulla oli kämppäkaveri, jonka kanssa tiimiydyimme hetkeksi hämmentävän tiukasti. Se on minulle epäluonteenomaista. Sitten tulikin se mies, jonka kanssa sain lapsia, ja lapsellinen elämänvaihe on kestänyt tähän asti. Miehillä tai ilman.

Ovathan tyttäret kuitenkin samassa kaupungissa minun kanssani. Ja minulla on työpaikka täynnä ihmisiä, joiden kanssa oloni on kotoinen. Ja ystäviä ja ihmisiä, joita olen laiminlyönyt, mutta jotka toivottavasti eivät ole siitä minulle julmistuneet.

Näinä viimeisinä viikkoina olen ollut hyvin levoton aina, kun en ole Valssimiehen seurassa. On vaikea keskittyä. Odotan taukoamatta, jotain, vaikkei tarvitsisikaan. En kuuntele ja unohtelen. En pidä itsestäni sellaisena. En halua olla odottajanainen. Juuri tuohon jatkuvaan odottamisen tunteeseen kiteytyy yksi niistä oireista, joiden takia olen joskus ajatellut, ettei parisuhteessa oleminen sovi minulle. Nyt yritän järkevästi selittää itselleni, ettei tämä odottamisen tunne johdu Valssimiehestä, vaan tästä tilanteesta, jossa kello tikittää koko ajan, aivan konkreettisista syistä. Minulla on selkeästi ymmärrettävä syy olla levoton ja odottaa. Kyllä minä teen sitä liian helpostikin, mutta nyt niin tekisi kuka tahansa muukin kuin minä.

Aiemmin olen tehnyt niin, ollut koko ajan varuillani ja odottanut jotain, en edes tiedä mitä, kun olen ollut epävarma. Nyt en ole epävarma. Olen vain ahtaassa tilassa, muutaman viikon kokoisessa kopissa, jonka seinät lähenevät toisiaan joka hetki.