Tyttärelläni on hieno lippalakki.

Mietin, onko vielä liian aikaista reflektoida viikonlopun tuntemuksia. Ehkä. Mutta palan halusta raportoida.

Torstai taisi olla tuo kaahailupäivä. Perjantaita en muista. Valssimies piti minua henkisesti kädestä koko ajan, sen muistan jotenkin. Aloin saada katkoksia ajatuksiini, ja sanat olivat hukassa, mutta olo oli jännittyneen odottava. Tein varmaan kaikenlaista paljon.

Lauantaiaamuna oli hitusen kiire, mutta vielä ihan kohtuullinen. Saatoin olla hieman kärsimätön ja siksi huolimaton. Hiukset, meikki, mekko (se kirjeystäväni Zalandon minulle pyytämättä ja kysymättä lähettämä kukkamekko, jota siis en muista tilanneeni) ja korot asettuivat ylleni kuitenkin käsittämättömän täydellisesti. Sukkahousut kiristivät epämukavasti joten tunsin, että elämä on tasapainossa.

Itse seremonia oli puuduttava, vaikka kyseessä oli musiikkilukio, ja runsaahkot musiikkiesitykset kohtuullisen laadukkaita. En vain ollut siinä mielentilassa, että olisin ollut henkisesti riittävän kypsä katselemaan kahden tunnin ajan hidastettua näytelmää, jossa n. 1581 nuorta miestä ja naista hitaasti kävelevät, kättelevät, kättelevät, kättelevät, kävelevät (kolme halasi), niiaavat tai kumartavat, kävelevät lisää, horjahtelevat portaissa kiemurtelevien johtojen seassa (kroonistuneen muusikkouden sivuoire on loputtomat johdot) vaappuvat hieman uutukaisilla korkeilla koroillaan ja törmäillen kevyesti toistensa olkiin asettuvat vihdoin seisomaan hiirenhiljaa, kädet täynnä aikuistumisen symbolisia tarveaineita. Ja sitten, kun tilanne on stabiili, seuraava aloittaa saman kuviokävelyn salin toiselta laidalta kohti kättelypaikkaa. Itse mietin samanaikaisesti miljoona kertaa läpi kaikki ne asiat, joita minun olisi ollut tähdellisempää tehdä juuri sillä hetkellä. Pilkkoa hedelmiä. Pursottaa. Etsiä lisää saksia. Pyyhkiä pölyt myös pattereiden takaa.

Ennen seremoniaa huikkasin paikalla bongaamalleni työkaverilleni, että ottaisi kuvia minunkin tytöstäni. Hän sanoi, ettei tiedä kuka tyttäreni on. Kuvailin; näin pitkät kullertavanpunaisenvaaleanruskeat hiukset, vaalea A-linjainen mekko jossa intiaanikuviota, kengissä strassikoristeita. Työkaverini on mies, ja katseli minua hyvin lannistuneen näköisenä. Palasin takaisin ja kerroin, että ai niin, tytöllä on nimikin, ja mikä se oli.

Diivalla ja minulla on eri sukunimi keskenämme. Maanantaina sähköpostissani oli viesti, jossa tiedusteltiin, olinko se mahdollisesti ollut minä, joka pyysi tyttärensä kuvaamista. Erityisesti tämän perusteella olen varma, että minulla oli poikkeuksellisen loistokas hiuspäivä - olin suorastaan tunnistamaton.

Diiva oli tyylikäs, persoonallinen, hymyilevä ja käveli kuin nainen valtavan korkeissa kultaisissa koroissaan. Hän hymyili ja säteili koko päivän. Minäkin hymyilin ja olin onnellinen, mutta myös jonkin verran paniikissa, kun tajusin viime hetkellä, että kotini neliömäärä on pienempi kuin paikalle saapuvat vieraat. Ihan niin suureen kansansuosioon en ollut varautunut, mutta selvisimme kunnialla. Kaksi sukua, joiden hetkellisestä risteykmästä tyttäreni versovat, näkivät toisiaan pitkästä aikaa ja tunnelma oli katossa. Järjestelmällinen ihminen olisi porrastanut vierailijat eri aikoihin saapuviksi, mutta meidän tapauksessamme se ei olisi palvellut tarkoitusta. Enkä minä ole sillä tavalla järjestelmällinen.

Skumppalasit siirtyivät kädestä käteen palomiesketjussa (muutakaan tapaa ei ollut, koska ihmisten liikkuminen huoneesta toiseen oli hyvin rajallisesti mahdollista, nosteltavan irtaimiston hieman helpompaa), ja Pojat I ja II hoikkina nuorukaisina luikertelivat edestakaisin täyttäen niitä, jotta saimme nostettua maljan yhtäaikaisesti olohuoneessa, kahdessa makuuhuonessa, eteisessä, keittiössä ja rappukäytävässä Tertun katveessa. Yksi huoneistani oli pyhitetty ns. tekniseksi tilaksi, mutta saattaa olla, että sielläkin oli ihmisiä. En tiedä, ulottuiko tarjoilu sinne asti Sää oli viileä ja pilvinen, mikä pelasti meidät lämpöhalvaukselta.

En ikinä tule antamaan itselleni anteeksi suolaisten tarjottavien kavalasti hupenevaa määrää, mutta jotain suolukkaa oli edes näkyleivänomaisesti tarjolla juhlien loppuun asti. Juustokakkuni olivat kuohkeita ja asiallisia. Täytekakut liian makeita. Pöytä näytti ehostusyrityksistämme huolimatta suurimman osan aikaa siltä, kuin mullilauma olisi juuri rynnistänyt sen yli. Täti-ikäiset ihmiset vuorottelivat tiskiharjan varressa kahlitsemattomalla raivolla. Kaunomieli kanniskeli astioita loputtomana virtana muffaisessa pilkkuhameessaan ja hymyili urheasti, vaikka ihmismäärä varmasti ylitti hänen sietokykynsä rajat moninkertaisesti. Paikalle saapui jopa henkilö, joka voisi ei-niin-kaukaa-haetussa skenaariossa päätyä hänen anopikseen. Skumppaa ei riittänyt kuin alle puolitoista kierrosta. Valssimies jatkoi jossain vaiheessa tarjoilua yllättäen laadukkaalla viskillä, mikä yllätti miesvieraat positiivisesti. Arvostin elettä ja tilanteen haltuunottoa, se oli oikein ihastuttavaa. Toteutuksessa oli ongelmansa. Kaiken kaikkiaan meillä oli valtavan hauskaa. Ei ollenkaan tällaista. Olen tyytyväinen. Toivottavasti vieraat eivät traumatisoituneet pysyvästi.

Illan mittaan purin jännitystäni hienosti kohdentaen korventumalla vihdoin 020202-palveluhenkilölle, vaikka olenkin sangen koukuttunut heidän asiakkuuteensa.

Eilen tein makaroonilaatikkoa. Tiskasin loputtomia koneellisia astioita, ja kannoin tavaroita edestakaisin. Kävelin kolmen jääkaapin välillä ja sain lopulta kaiken mahtumaan suosiolla enää kahteen. Asiat, joiden hoitaminen on jäänyt taka-alalle juhlien vallatessa mieleni, alkoivat kolisten tömähdellä takaisin tietoisuuteeni. Kuten työt. Palasin siis maanantaina työpaikalle aivan liian väsyneenä, koska vaihtoehtona olisi ollut maata kotona äärettömän väsyneenä, työasioita stressaten ja lomapäivä huonolaatuisen potemiseen tuhlaten.

Ilmoitin Valssimiehelle ystävällisesti, että jos hän on luullut minun olevan aivan sujut "tulossa olevan jännittävän elämäntilanteen osalta", se on ollut vain ylioppislasjuhlaparanoian aiheuttama väliaikainen harha. Nyt minulla on jälleen riittävästi kaistaa märehtia ja surra sitä miltä minusta tuntuu, jos emme tapaakaan toisiamme enää samalla helppoudella kuin ennen.

Tarkenee.

Olen hämmentävän hyvin aikataulussa. Excelini mukaan olen suorittanut kaiken tämän päivän aikana suoritettavan ylioppilasjuhlavalmistelun, ja kello ei ole edes yhdeksää. Ehdin ehkä vielä käydä suihkussa, viilata kynteni ja epiloida jalkani. En ole ekselöinyt niitä, mutta luulen, että nekin asiat pitäisi tehdä. Taidan kirjoittaa Exceliini "juo iso lasi punaviintä", ja ruksia sen tästä eteenpäin ainakin maanantaihin asti pakolliseksi suoritukseksi.

Jos en olisi huomannut tänään unohtaneeni kaksi asiaa; sen, että minulla ei ole kakkulautasia riittävää määrää, ja kirjoittaa sosekeittoainekset kauppalistaan (muistin ne kuitenkin kaupassa), minulla olisi vainoharhainen olo - kaikki olisi liian täydellistä.

Eilen en juonut punaviintä, vaan valvoin puoli yhteen ja ajattelin turhaan asioita. Pinnallisia, turhia ajatuksia. Aamulla heräsin, join kahvia, leivoin vielä yhden kakkupohjan (neljännen), tein juustokakun, viitisen litraa jauhelihakeittoa, hoidin työasioita, sain tilattua Diivalle juuri haluamani jutun lahjaksi, ja sain kolmen tunnin aikaikkunan sen noutamiseen osoitteesta, jota navigaattorini ei löydä, tilasin kukkia, varasin vielä yhden hotellihuoneen, soitin äidille, vein vielä lisää tavaraa vintille, yritin epätoivoisesti googlettaa Oulun isännöitsijätoimistoja, ja arvata mikä osumista olisi omani, koska en vain mitenkään muistanut sitä, mutta tiesin tunnistavani nettisivut. Soitin isännöitsijän sihteerille ja sain ongittua selville naapurini (joka-ei-koskaan-ole-kotona) nimen, sain numerotiedustelusta numeron, ja soitettuani vielä häneltä ystävällisen luvan sijoittaa entinen työkaverini Terttu (huonekasvi, joka vie n. 4 kuutiometriä ilmatilaa) hänen ovensa eteen rappukäytävään joksikin aikaa. Siirsin huonekalut eri paikkoihin, vaihdoin kahdet lakanat, laitoin pyykit kuivumaan (olin jossain vaiheessa laittanut sen pyörimään), hoidin työasioita. Sitten söin keittoa. Jossain vaiheessa, en muista missä, Diivan ja Poika II saapuivat mystisesti mukanaan kasa muovirasioita, hain ruokaa kaupasta, joimme kahvia. Diiva höyrysti kylpyhuoneeni lahjaksi saamallaan H2O-mopilla, esitellen samalla se ominaisuuksia yksityiskohtaisesti. Diiva on toivonut moista kuusivuotiaasta lähtien, ja Kaappimies, mystisenä isänkorvikehahmona, päätti nyt vihdoinkin toteuttaa tämän toiveen ylioppiluuden kunniaksi. Ajoitus on erinomainen. Mopilla puhdistui myös keittiön lattia, ja tällä hetkellä söisin mieluummin asioita suoraan lattialtani kuin tiskipöydältäni. Nuoripari myös pyyhki pölyt, imuroi ja luutusi. Samaan aikaan ajoin Toppilaan, jossa kaikki tiet ja risteysket ovat vastikään vaihtaneet paikkaa, ajoin harhaan kahdesti vaikka tuijotin yhtä aikaa navigaattoriani ja läpsin itseäni poskille, etten samanaikaisesti yrittäisi lukea iltalehden uutisia, koska kun minulta karkaa mopo käsistä, alan täysin tarpeettomasti multitaskata. Sitten totesin, että navigaattorini ei nyt auta, soitin kiltisi ja kysyin ajo-ohjeita, sain ajo-ohjeet, ja ajoin niiden mukaan jonnekin tunnistamattomalle tehdasalueelle, koska aiemmin saamani osoite 22 olisikin pitänyt olla 20. Arvasin lopulta oikean osoitteen, sain käsiinin mystisen paketin ja palasin kotiin.

Join kahvia. Valssimies lähetti välikäsien kautta minulle kasan irtopohjavuokia, ja kengät. Sitten hän saapui ja kurvasimme vegaanin kakkukaupan osoitteeseen. Se oli navigaattorissa päin persettä, sen lisäksi, että täsmälleen osoitteen kohdalla Kainuuntie muuttuu lennosta Saaristonkaduksi. Juoksin rautatiesillan ali, vaihdoin suuntaa kolmeen kertaan samalla kun juttelin kolmatta kertaa saman päivän aikana 020202 asiakaspalvelun kanssa, ja kertoivat, että kyllä, osoite oli päin persettä, mutta osasivat silti lopulta neuvoa minut oikeaan paikkaan. Valssimies nouti minut sieltä, koska autolle oli pitkä matka, ja kurvasimme Kaunomielen luokse viemään ihanan pallokuvioisen fiftarimekon ja valkoisen hörselöalushameen, ja hakemaan häneltä kasan irtopohjavuokia ja muovikippoja. Ajoin Tuiraan, palautin sähköpianon, vinon pinon johtoja ja muita teknisiä laitteita miesraadin jäsenelle. Ajoin työpaikalleni, jonne olin unohtanut ottaa avaimet mukaan. Heittelin siellä kassiini muovikippoja, kuppeja, kakkulapioita, termarin, tarjoilulautasia. Parkkipaikalla autosta toiseen, minun suuntaani siis, siirtyi skumppalaseja. Täsmälleen samaan aikaan henkilö X pysäytti auton, ja kysyi, tarvitsenko skumppalaseja lainaan. Kurvasimme kauppaan. Valssimies poltti tupakan, ja tämän jälkeen suuteli minua äkillisesti ja perusteellisesti. Olin pyytänyt häntä varmistamaan, että ennen kauppaan menoa hengittelisin syvään ja kasaisin itseni, jotta malttaisin varmasti ostaa kaiken listassani olevan. Tuon tarkoitus oli kuulemma nollata aivoni. Mielenkiintoinen metodi.

Kauppalistani oli osittain puutteellinen, osittain olin jo ostanut tarvittavat asiat eilispäivän kolmen vastaavan kauppareissun aikana. En tiedä, minkä päivän kauppalista minulla oli mukanani. Ostimme kolme kassillasta kaikenlaista ja lisäksi vuoden vessa- ja talouspaperit. Ja kertakäyttöastioita, koska minullahan varmaankaan ei ole astioita. Ainakaan jos vieraita yllättäen tuleekin vaikka 150.

Kurvasin tankkaamaan auton. Sitten kurvasin Kaunomielen luokse, hakemaan lisää astioita.

Poika II oli kiltisti käynyt vintillä, ja löytänyt sieltä lisää muovikippoja, joita olin kaivannut.

Valssimies vei nuorenparin kotiinsa, minä huuhtelin astioita, järjestelin, yritin tunkea kolmea kuutiota ruokaa puolentoista kuution kylmätilaan, valmistin juustokakun. Valssimies palasi, söimme keittoa, ja valmistin toisen (yhteensä kolmannen) juustokakun. Valssimies huuhteli astioita, ja teki skumppalaseista tilataideteoksen ylimääräisten tavaroiden huoneeseemme. Tiskasin. Päädyimme makuuhuoneeseen. Tästä kohtaa sensuroin kerrontaa muutaman tehokkaan minuutin ajan. 42 sekuntia sensuroidun kohdan jälkeen puhelimeni soi, ja yllätysvieras ilmoitti olevansa alaovella. Luojan kiitos meillä on ovisummeri.

Huomenna herään, juon kahvia, täytän kolme tai neljä täytekakkua, teen kiilteet kolmeen juustokakkuun, valmistan vegaanin sosekeiton, paistan 104 karjalapiirakkaa, teen munavoita. Katan pöydän. Monipäinen joukko vie Diivan harjoituksiin, hakee metsätilallisen tyttärineen lentokentältä, äitini rautatieasemalta, voileipäkakut. Saatan ehkä käydä kaupassa muutaman kerran. Juon kahvia. Varmistan, että minulla on sukkahousut ja mielenterveys. Siihen on varmaan ihan hyvin aikaa. Juon lopuksi lasin punaviintä. Varsinainen juhla on vasta ylihuomenna.

Toistelen itselleni, että kaikki menee ihan hyvin, kunhan mopo ei karkaa käsistä. Yritän muistaa laittaa hiukset hyvin, niin ei harmita jälkeenpäin.

Paniikki on aliarvostettua.

Vietin perjantain gorillannäköisen terijoensalavan alla. Sen profiili näyttää kauempaa valtavalta gorillalta, joka nojaa rystysiinsä. Join kolme päärynäsiideriä, ja leikkisöin ruohosta valmistettua leikkiruokaa. Meitä oli neljä, ja kaikki olimme ihan ok, vaikka kukaan ei puhunut mitään. Puhuminen on yliarvostettua. Siellä oli jo kesä.

Kävin hautausmaalla ja järvessä, joka on minulle Pyhä Paikka, ja metsässä, ja torilla syömässä jäätelöä, ja saunassa. Nukuin majassa, jonne kuului lintujen karjuntaa, vaikka ei niin hyvin kuin telttaan olisi kuulunut. Sitä on ikävä kotona.

Sitten ajoimme takaisin pohjoiseen ja täällä kesä vasta aloittelee, ja vasta tänään. Onneksi otin mukaan vähän mielentyyneyttä, jonka olin ilmeisesti unohtanut metsään joskus aiemmin.

Enköhän minä tästä viikosta selviä. Nyt tuntuu siltä. Luulen, että perjantaina voin olla eri mieltä asiasta.

Tanssin valssia eilen. Ei varmaan olisi pitänyt. Olisin voinut senkin ajan stressata ja tehdä excel-taulukoita tekemättömistä töistäni.

En oikein tiedä, mistä aloittaisin. Äsken minulla oli joku visio, mutta unohdin sen, kun muistin toisen asian, joka piti hoitaa netissä, ja eksyin siis tänne.

Nyt hoksasin, että minun olisi pitänyt käydä hakemassa postimyyntipaketti Ärrältä. Nyt en varmaankaan enää ehdi. Voisin siirtää sateenvarjot pois naulakosta, jonnekin kauemmas. Vaihtaa vihdoin lakanat toissaviikkoisen yövieraan jäljiltä. Alkaa kuuraamaan keittiötä, mutta toisaalta, kohta sotken sitä taas.

Kauanko itsetehty juustokakku säilyy jääkaapissa? Siis priimakunnossa.

Voisin inventoida jääkaapin.

Darling its better down where it's wetter.

Olen diagnosoinut itselläni ylirasituksen. Kokonaisvaltaisen sellaisen. Ensin epäilin fyysisistä oireista johtuen ylikuntoa, mutta vaikka olenkin viimeisen vuoden aikana liikkunut oikein mukavan määrän ja mielelläni, selitys ei silti ollut lainkaan uskottava. Todennäköisempi selitys on, että olen ihan vain tavallisesti ja tylsällä tavalla väsynyt, monesta eri syystä. Kuinka kummallista, että menee 44 vuotta, ennenkuin tajuaa, että asiat liian suurina pitoisuuksina väsyttävät, vaikkei niihin liittyisikään aina mitään erityisen toksiinista.

En varsinaisesti lepää, koska sen yrittäminen aiheuttaisi minulle todennäköisesti enemmän ongelmia kuin lepäämättä jättäminen, mutta yritän tehdä palauttavia mielikuvaharjoituksia. Nukkua ja tehdä kivoja asioita. Pitää tehdä myös työläitä asioita, ja ne ajoittain hieman takkuavat noin niinkuin suorituspuolella, mutta yritän ottaa asian kerrallaan. Kuten ylioppilasjuhlat. Minulla on hieno suunnitelma siitä, mitä kaikkea niihin liittyy. En ota stressiä siitä, että stressaisin liikaa. Stressaan joka tapauksessa, yritin tai en. Ihan sama vaikka stressaankin, kunhan vain saan kaiken suoritettua ja olen siihen tyytyväinen. Nautin minä siitäkin. Nautin stressaamattomuudesta sitten eri kerralla joskus muulloin, kun minulla ei ole ylioppilasjuhlia järjestettävänäni. Jos joku tulee vielä kertomaan minulle, miten voisin tehdä asiat helpommin ja olla stressaamatta, saatan olla ainakin henkisesti väkivaltainen. Leave me alone, I know what I'm doing.

Olen kevättalven aikana, lähinnä työpöytäni ääressä itseäni uudelleen ja uudelleen kylmäkäynnistäen syönyt sokeria turboahdetussa muodossa, mm. n. 45 twix-patukkaa. Sitä hetken ehdin jo ihmetellä, että minne ne kaikki oikein hävisivät, mutta kas, löysinkin ne viime viikolla vyötäröltäni. Muutama oli ahtautumassa liivieni napakan sivusyrjän kautta kainalon puolelle, mutta kyllä, nekin olivat ihan tukevasti vielä tallessa eivätkä vaarassa kadota mihinkään. Maailmassa on siis edelleenkin järjestys ja oikeudenmukaisuus, myös silloin, kun sitä ei erityisesti kaivattaisi.

Eilen pohdin fyysistä hyvinvointiani. Sitä, että miten olen päätynyt tottumaan siihen tilanteeseen, että kantapääni ovat koko ajan niin kipeät, että kävelen kuin pieni merenneito. Ihan normaalisti siis, mutta "joka kerta kun astut maahan, koskee jalkoihisi ikään kuin olisit veitsenterään astunut ja veresi olisi purskahtamaisillaan esiin." Tuo oli suora lainaus lapsuuteni viihdyttäjästä, WSOY:n Hauska Satukirja vuodelta 1966. Löysin sen jälleen, ja avasin umpimähkään. "Sitten kun oma rakas äitimme kuoli, ei meillä ole ollut onnellista hetkeä. Äitipuolemme lyö meitä joka päivä ja potkii meidät pois, jos tulemme lähelle. Ruoaksi saamme kovia leivänkuoria, joita jää tähteeksi, ja koirallakin pöydän alla on paremmat päivät kuin meillä, sillä se saa usein makupaloja. Tule, lähdetään pois avaraan maailmaan." Yhden sadun onnellinen loppu menee näin: "Rotta rupesi jyrsimään nuoraa, nuora hirttämään teurastajaa, teurastaja tappamaan härkää, härkä juomaan vettä, vesi sammuttamaan tulta, tuli polttamana keppiä, keppi lyömään koiraa, koira puremaan possua ja pikku possu hyppäsi aidan yli. Ja niin pääsi vanha eukko lopultakin kotiin yöksi."

Ovatko maailman realiteetit muuttuneet 60-luvusta? Tai viihde? Lastenohjelmat ovat nykyään liian väkivaltaisia, kuulen sanottavan.

Mutta takaisin jalkoihini. Aloin miettiä, että missä vaiheessa totuin tähän kipuun. Jossain tangotunnin ja fuskun välimaastossa, luulen. Ja voisiko sille tehdä jotain. Eilen venyttelin säärieni alaosia hieman sinnikkäämmin. Tavalliset venytykset ovat liikaa, tarvitsen vain pientä hivuttavaa liikettä lihaskalvoilleni että ne liikkuvat vaimeasti suhisten toistensa lomassa eivätkä kalkkeudu aivan kokonaan sementiksi.. Kuka jaksaisi venytellä niin paljon kuin vanheneva ruotoni vaatisi?

Juttelin asiasta istuessani terassilla, ensimmäistä kertaa lämpimässä tänä keväänä, mutta yhteensä toista kertaa. Olen tullut siihen ikään, jossa tapaan tuttaviani, ja alan keskustella fyysisistä vaivoistamme. Keskustelun innoittamana diagnosoin itselläni plantaarifaskiitin. En haluaisi tehdä mitään sen parantamiseksi vaadituista toimenpiteistä. Haluaisin vain olla nuori ja norja, ja että kaikki vaivani paranisivat itsestään kunhan vain hetkeksi lakkaan ajattelemasta niitä.

Venyttelyn seurauksena pohkeisiini palasi hieman tuntoa, ja ne olivat tänään niin kipeät, kuin olisin aivan vasta tanssinut polkkaa kolme tuntia. Ulvahtelin aamulla. Miten palkitsevaa.

Olen puhunut asioista, ääneen, Valssimiehen kanssa. Olen siis pakottanut itseni sanomaan asioita, kuin hyppäämään liian korkealta liian kylmään veteen, monta kertaa nenästä kiinni ottaen ja hengityksen varmuuden vuoksi keskeyttäen, ja sitten taas peruen ja epäröiden. Mutta lopulta kuitenkin vain astunut laidan yli. Sanonut asioita, hän on vastannut nopeasti ja epäröimättä. Ja sitten seuraavana päivänä palannut asioihin ihan itse ja hyvin käytännöllisesti. Ja aina vähän jotain lisää, kun vain joskus ehdimme olla samassa paikassa yhtäaikaisesti. Tämä on tuntunut ihan hyvältä ja oikein ajoitetulta tavalta. Jos vielä universumi järjestäisi jonkin mutkan aika-avaruuteen, joka sallisi meidän sijaita riittävän pitkiä aikoja toistemme läheisyydessä tehden ihan tavallisia ja arkisia asioita. Ehkä sekin vielä järjestyy, jos oikein toivon.

This computer will restart in 5 minutes.

Harjoitan paraikaa itseni uudelleenkäynnistämistä. Virrat loppuivat eniten kuormittuneissa prosessoreissani, jouduin totaaliseen oikosulkuun ja tilttasin hetkellisesti. Nukkuisin vain, enkä osaa tehdä edes yksinkertaisia asioita hyvin. Loukkasin itseni fyyisesti kun yritin pukea rintaliivit päälleni. Peukaloni vaurioitui. Rauhoituin, hengitin syvään, yritin uudelleen. Kolmannella yrittämällä sain liivit puhettua, ja kehuin itseäni suorituksesta. Sitten katsoin lattialle, ja siinä lojuivat ne liivit, jotka olin oikeasti tarkoittanut pukea. Olin pukenut väärät.

Kaadoin pressopannuun kiehuvaa vettä, ja ihmettelin, miksei se värjääntynyt kahviksi. Olin unohtanut laittaa purut pannun pohjalle. Tuollaisista asioista arkeni on koostunut päivän ajan.

Nyt lepään. Samalla pikkuhiljaa testailen toiveikkaana, josko järjestelmäni eri osat, edes ne pienemmät ja vähemmän käytetyt silti starttailisivat. Pyöräily väsytti minua eilen niin paljon, että jos minulla ei olisi parempaa tietoa, alkaisin epäillä olevani ylikunnossa. En usko, että se on mahdollista. Tanssin tangoa, jotenkin, hetken, ja pyöräilin hissukseen takaisin. Söin leipää.

Makasin mummoni puusohvassa ja katselin miten ilma liikkui ja pikkuhiljaa aloin nähdä taas kauniisti. Kaapinoven vanha avaimen kanta näkyi huonekasvini Tertun (entinen työkaverini, joka sai yt:ssä kenkää) tummanvihreiden lehtien läpi. Seinä ja kaapinovi ja sen karmit hohtivat pehmeän vaaleina. Illalla aloin taas kuulla musiikin väreinä, vaikka euroviisut eivät aina olekaan oikeaa musiikkia.

Se on minun ominaisuuteni, että aina välillä pitää uudelleenkäynnistyä ja luoda itseni uudelleen. Joku voisi sanoa, että se on vika, koska se on pirun hankalaa, mutta ominaisuus tämä on. Ihan kuin Microsoftin tuotteissakin. Suhtaudun tähän prosessina tällä kertaa jotenkin positiivisen kautta. Sitä jos mitä voi kutsua kehitykseksi, paremman puutteessa.

Huomasin itkeväni, koska on asia, joka tekee minut surulliseksi kun muistan sen. Samalla olin iloinen, koska tajusin tuntevani pelkkää surullisuutta. En mitään ahdistusta, syyllisyyttä, turhautuneisuutta, pelkoa, jotain mitä ei osaa nähdä tai tunnistaa josta tulee paha ja riittämätön olo, vaan ihan vain surullisuutta. Minun pääni sisältä löytyi yksi lanka, joka ei ole solmussa kaiken muun kanssa, vaan erottuu ihan selkeänä omana säikeenään, alkaa jostain ja päättyy jonnekin. Ihan sama, vaikka se on surullisuutta, se on kuitenkin ihan minun oma tunteeni ja tuntuu hyvältä tuntea jotain, joka on vain minun omaani.

Joskus yritän eristää itseäni ihmisistä, jotta ne langat eivät sotkeentuisi kaikkeen muuhun. En onnistu siinä hyvin. Olen ihminen, jolla on loputon kertomisen tarve. En tunne olevani olemassa, jos en jaa ja kerro tarinoita, ja silloin on vaarana, että tulee iso sumppu. Minun pitäisi purkaa sitä tarvettani tarinoihin jotka eivät kerro minusta niin suoraan, mutta en ole vielä oikein löytänyt siihen kanavaa. Joskus kirjoitan pöytälaatikkooni ja nautin siitä, mutta lopulta jonkun muunkin pitäisi ne asiat lukea, jotta se toimisi. Se ei vielä toimi. Kirjoitan liian outoja ja masentavia asioita, enkä vielä riittävän hyvin. Tämä blogi on yksi tapa kertoa, mutta tämä on liian lähellä minua.

Toivottavasti alan olla vähän erilainen ihminen. Että tulee uusia päivityksiä, joissa on parempia ominaisuuksia kuin entisissä. Haluan olla sellainen, joka ei koko ajan ole huolissaan monesta eri asiasta, sellainen, joka osaa keskittyä huolehtimaan yhdestä kerrallaan. Sellainen ihminen, joka osaa olla vähän enemmän kiinni, että on paremmin tuulensuojassa. Sellainen, joka ei varmuuden vuoksi pienennä itseään koko ajan.

Suorempi minä ainakin tiedän jo olevani. Sanon ääneen asioita. Niinkuin että haluan Valssimiehen. Sellainen toiminta, äänen jonkin asian haluaminen, on vastoin perimätietoani, ja tuntuu siksi lähtökohtaisesti vaaralliselta.

Mussa ei oo mitään uutta.

Jaksoin tänään vähän enemmän. En ollut niin väsynyt. Jaksoin ajatella vähän paremmin. Jaksoin olla päätymättä siihen tukehtumisen tunteeseen niin pian kuin yleensä. Jaksoin hetken olla huoleton. Käteni ja jalkani lämpesivät, energiani virtasuvat vähän paremmin.

Ehkä se johtui siitä, että fysioterapeutti pakotti minut lähestulkoon aseella uhaten venyttämään takakalvostoani. Se tarkoittaa ruhoni takaosan lihaskalvoverkostoa. Varpaista perseen kautta takaraivoon. Erityisesti lihaskalvot vasemmasta kantapäästäni ovat kireällä. Ehkä siksi, että kävelin eilen kolme tuntia taaksepäin, kyykysssä, pitkin askelin ja vähän vinossa vasemmalle. Tangoa. Olen kuulemma hämmentävän notkea näin kireäksi ihmiseksi, mistä huomiosta olin oikein ylpeä. Minulla on viha-rakkaussuhde itseeni kohdistuviin kehuihin.

Opin tangossa jotain uutta. En opi askeleita tai kuuntele ohjaavia sanoja. En mieti, että ahaa, pitääpä tästä lähtien muistaa, että oikeassa käännöksessä taasksepäin astuva painonsiirtoaskel voisi olla lyhyempi, niin käännös onnistuisi paremmin (keksin tuon knopin päästäni, en muista niistä yhtäkään). Katselen, miten tanssinopettajat ja erinomaiset tanssijat liikkuvat, ja kuvittelen sitten olevani joku heistä ja tanssin. Pystyn myös kuvittelemaan olevani äitini, ja tällöin leipomaan karjalanpiirakoita. En kylläkään ihan niin kauniita kuin hän. Vähän kuin automaattikirjoittajat joiden kautta henget soittavat pianoa. Joku sellainen kuvaili, että on kuin laittaisi pianoa soittavat hansikkaat käsiin. En ehkä muista tuota sanallisesti oikein, mutta muistan sen ajatuksen, että tunnistin tunteen. Siten minä tanssin. Kuvittelen olevani jokin muu kuin olen, osa musiikkia, ja sitten olenkin sitä. Laajenen niin, että siitä lähtien olen myös sitä.

Nyt katselin, miten kiinteässä tanssiotteessa, siinä, missä naisen oikea kylki on kiinni miehen rintalastan keskellä (tai mikä osa keskilinjasta siihen nyt osuukaan), nainen tanssii eteenpäin. Siis mies ottaa pitkiä askeleita taaksepäin, ja nainen seuraam rohkeasti harppoen oikea reisi ronskisti miehen jalkojen välissä. Nyt näin, miltä se ammattimaisesti toteutettuna näyttää, ja ei olisi tullut aiemmin mieleeni tanssia sillä tavalla, mutta nyt kun näin sen, uskalsin. Tuntui hienolta oppia uutta. Sain kehuja tuntemattomalta mieheltä, jonka kanssa olen tanssinut varmaan sata kertaa, että tanssimme sujui hyvin. Ei se tuntunutnut niin epäkorrektilta tanssiessa.

Törmäsin tänään Kaunomieleen melkein vahingossa, ja söimme hampurilaiset. En ole nähnyt Diivaa yli viikkoon, mutta minulla on lämmin tunne siitä, että hän on jälleen samassa kaupungissa kuin minä.

Minulla on lukemisen nälkä. Kirjastoon tuntuu olevan todella pitkä matka 800 metriä. Ehkä 900. Tarkistin kartasta. 850 metriä.

Toivottavasti huomennakin jaksan vähän enemmän. Huomenna menen ainakin kampaajalle, mikä on long overdue. Tänään kietasisin pääni etuosan hiukset hätänutturalle päälaelle takaosan retkottaessa sekaisina kiharaisina suortuvina niillä sijoillaan, joille tango ja nukkuminen ne jättivät, ja luulin olevani pikantti, trendikäs, persoonallinen ja rento. Oikein asustinkin itseni tuon tyylin mukaisesti. Tai siis minulle tuli kiire, ja puin mitä ensimmäisenä löysin, mutta olin ihan tyytyväinen löydöksiini, koska olen vihdoin muistanut pestä koneellisen mustia vaatteita. Sitten näin hiukseni takaapäin peilistä, ja tajusin olevani lähinnä homssuinen. Nuoremmalla naamalla tämäkin olisi toiminut ihan hyvin. En minä ole mitenkään erityisen ryppyinen tai ennenaikaisesti huonojen elintapojen vanhentaman näköinen, mutta jotain nuoruuden jäntevyydestä puuttuu kasvoistani. Ihan kuin kuva olisi hieman tärähtänyt, ja piirteet olisivat vähän sumentuneet.

Lauantaina kävin tanssimassa. Siellä oli paljon ihmisiä, paljon naisia joihin verrata itseäni. Olin täysin tyytyväinen itseeni, enkä olisi halunnut näyttää miltään osin erilaiselta. 16 kertaa käytetty kuminauhasta koottu puolihameeni oli aivan ok edelleeenkin. Sama naama, samat hiukset, sama nainen, mutta jotenkin olin vain ihan tyytyväinen. Olen iloinen siitä, että joskus olen.

Once I had the rarest rose.

Kohtalolla on ollut kiire, kun se on viime kesän aikana punonut juoniaan, joilla sai johdatettua minut ja Valssimiehen samaan paikkaan samaan aikaan (siihen tarvittiin läjäpäin sattumia molemmilta puolilta). Ja kaikki tämä tietäen, että me olemme niin hitaita, noin ylipäänsä, kysymään edes toistemme nimiä. Sitten on ollut päänisisäisiä mörköjäni, jotka on pitänyt kiireesti ravistella nurkistaan liikkeelle, jotta voin kohdata ne keskilattian päivänvalossa tai edes hämärässä. Että voin arvioida tilannetta, tietää, mitä on vastassa, jos nyt en sentään vielä edes oikein ole taistellut. Jotkin möröt onneksi haihtuvat ilmaan kohdatessaan valoa. Kaikella tällä on ollut kiire, koska eteemme on koko ajan ollut pyörähtämässä aivan uudenlainen pykälä, jonka olen aavistanut tulevan, vaikken ole tiennyt missä muodossa. Että nurkan takana lymyilee jotain suurehkoa häneen ja sitä kautta meihin vaikuttavaa, jota en vielä tiedä. Ei hänkään tiennyt.

Ei siinä mitään, laittakaa tielleni vaikka mitä esteitä, suhtaudun niihin kyllä ymmärryksellä ja sinnikkyydellä ja näennäisellä mielentyyneydellä. Mutta älkää nyt herranjestas olettako, että puhuisin niistä ääneen, sen henkilön kanssa jonka kanssa harjoitan parisuhdetta toistaiseksi vielä ihan amatööripohjalta, mutta tosissani kuitenkin.

No, pakkohan se oli. Tai oikeastaan minä tiskasin, ja hän tuli keittiöön, ja aloin puhumaan jostain ihan muusta, mutta hän luuli minun puhuvan siitä Isosta Asiasta, jota minä olin jo vuorokausia onnistuneesti vältellyt, ja siinähän se keskustelu, osa I sitten oli. Jos olisin yrittänyt aloittaa sen, sitä ei olisi vieläkään käyty, mikäli se olisi ollut minusta kiinni. Yllätettynä teeskentelin kuitenkin riittävän sujuvasti, että minäkin puhuin samasta asiasta. Olimme asioista samaa mieltä.

Tanssimme sitten välissä, tositarkoituksella, foksia, hidasta foksia, tangoa, valssia ja hidasta valssia. Ajoimme pimeässä moottiritiellä, ja minulla oli hassusti sellainen olo, että on niin mukavaa, että meitä on kaksi. Hänen kanssaan en tunne olevani melkein yhtään väärin. Voi olla, etten yhtään. Minulla oli hiukset hyvin, joten olin muutenkin sopusoinnussa universumin kanssa, joten saattaa olla, että arvostelukykyni asian suhteen oli hämärtynyt.

Kaikesta tästä rohkaistuneena uskalsin lopulta itse aloittaa keskustelun, sen osa II:n. On se kuitenkin tavallaan helpottavaa, kun kaikki se, mitä ei ole sanottu ääneen, mutta mikä on olemassa meissä ja ympärillämme painavana, puhutaankin sittenkin ääneen, edes kerran, vain vähän vierailla ja oudoilla ja ehkä vähän väärilläkin sanoilla. Voi olla, että sanat ovat hänelle tärkeämpiä kuin minulle. Ovat ne ainakin periaatteessa selkeämpiä, ainakin jos ne eivät ole ristiriidassa sen kanssa, mitä tuntee muuten. Maailma on hänellekin epämääräinen paikka, jossa ei ole kovin suoria seiniä. Pakkohan sen on olla.

Tänään hän soitti minulle kitaraa. Minulla ei ole enää mitään sanoja kuvata tätä.

Minun pitäisi pestä ikkunoita ja suunnitella kovasti juhlia. Leivoin harjoitusjuustokakun. Mangoisella päällisellä. Siinä on parantamisen varaa (päällistä oli liian paljon, pohja oli liian hajoava), mutta se näyttää yllättävän paljon siltä miltä pitikin. Paistoin myös munkkeja, ja tein ihan oikeaa ruokaakin. Myönnetään, leipomisen ja muun keittiöjumalattaruutena toimimisen määrästä voimme selvästi päätellä, että olen hieman ahdistunut.