Darling its better down where it's wetter.

Olen diagnosoinut itselläni ylirasituksen. Kokonaisvaltaisen sellaisen. Ensin epäilin fyysisistä oireista johtuen ylikuntoa, mutta vaikka olenkin viimeisen vuoden aikana liikkunut oikein mukavan määrän ja mielelläni, selitys ei silti ollut lainkaan uskottava. Todennäköisempi selitys on, että olen ihan vain tavallisesti ja tylsällä tavalla väsynyt, monesta eri syystä. Kuinka kummallista, että menee 44 vuotta, ennenkuin tajuaa, että asiat liian suurina pitoisuuksina väsyttävät, vaikkei niihin liittyisikään aina mitään erityisen toksiinista.

En varsinaisesti lepää, koska sen yrittäminen aiheuttaisi minulle todennäköisesti enemmän ongelmia kuin lepäämättä jättäminen, mutta yritän tehdä palauttavia mielikuvaharjoituksia. Nukkua ja tehdä kivoja asioita. Pitää tehdä myös työläitä asioita, ja ne ajoittain hieman takkuavat noin niinkuin suorituspuolella, mutta yritän ottaa asian kerrallaan. Kuten ylioppilasjuhlat. Minulla on hieno suunnitelma siitä, mitä kaikkea niihin liittyy. En ota stressiä siitä, että stressaisin liikaa. Stressaan joka tapauksessa, yritin tai en. Ihan sama vaikka stressaankin, kunhan vain saan kaiken suoritettua ja olen siihen tyytyväinen. Nautin minä siitäkin. Nautin stressaamattomuudesta sitten eri kerralla joskus muulloin, kun minulla ei ole ylioppilasjuhlia järjestettävänäni. Jos joku tulee vielä kertomaan minulle, miten voisin tehdä asiat helpommin ja olla stressaamatta, saatan olla ainakin henkisesti väkivaltainen. Leave me alone, I know what I'm doing.

Olen kevättalven aikana, lähinnä työpöytäni ääressä itseäni uudelleen ja uudelleen kylmäkäynnistäen syönyt sokeria turboahdetussa muodossa, mm. n. 45 twix-patukkaa. Sitä hetken ehdin jo ihmetellä, että minne ne kaikki oikein hävisivät, mutta kas, löysinkin ne viime viikolla vyötäröltäni. Muutama oli ahtautumassa liivieni napakan sivusyrjän kautta kainalon puolelle, mutta kyllä, nekin olivat ihan tukevasti vielä tallessa eivätkä vaarassa kadota mihinkään. Maailmassa on siis edelleenkin järjestys ja oikeudenmukaisuus, myös silloin, kun sitä ei erityisesti kaivattaisi.

Eilen pohdin fyysistä hyvinvointiani. Sitä, että miten olen päätynyt tottumaan siihen tilanteeseen, että kantapääni ovat koko ajan niin kipeät, että kävelen kuin pieni merenneito. Ihan normaalisti siis, mutta "joka kerta kun astut maahan, koskee jalkoihisi ikään kuin olisit veitsenterään astunut ja veresi olisi purskahtamaisillaan esiin." Tuo oli suora lainaus lapsuuteni viihdyttäjästä, WSOY:n Hauska Satukirja vuodelta 1966. Löysin sen jälleen, ja avasin umpimähkään. "Sitten kun oma rakas äitimme kuoli, ei meillä ole ollut onnellista hetkeä. Äitipuolemme lyö meitä joka päivä ja potkii meidät pois, jos tulemme lähelle. Ruoaksi saamme kovia leivänkuoria, joita jää tähteeksi, ja koirallakin pöydän alla on paremmat päivät kuin meillä, sillä se saa usein makupaloja. Tule, lähdetään pois avaraan maailmaan." Yhden sadun onnellinen loppu menee näin: "Rotta rupesi jyrsimään nuoraa, nuora hirttämään teurastajaa, teurastaja tappamaan härkää, härkä juomaan vettä, vesi sammuttamaan tulta, tuli polttamana keppiä, keppi lyömään koiraa, koira puremaan possua ja pikku possu hyppäsi aidan yli. Ja niin pääsi vanha eukko lopultakin kotiin yöksi."

Ovatko maailman realiteetit muuttuneet 60-luvusta? Tai viihde? Lastenohjelmat ovat nykyään liian väkivaltaisia, kuulen sanottavan.

Mutta takaisin jalkoihini. Aloin miettiä, että missä vaiheessa totuin tähän kipuun. Jossain tangotunnin ja fuskun välimaastossa, luulen. Ja voisiko sille tehdä jotain. Eilen venyttelin säärieni alaosia hieman sinnikkäämmin. Tavalliset venytykset ovat liikaa, tarvitsen vain pientä hivuttavaa liikettä lihaskalvoilleni että ne liikkuvat vaimeasti suhisten toistensa lomassa eivätkä kalkkeudu aivan kokonaan sementiksi.. Kuka jaksaisi venytellä niin paljon kuin vanheneva ruotoni vaatisi?

Juttelin asiasta istuessani terassilla, ensimmäistä kertaa lämpimässä tänä keväänä, mutta yhteensä toista kertaa. Olen tullut siihen ikään, jossa tapaan tuttaviani, ja alan keskustella fyysisistä vaivoistamme. Keskustelun innoittamana diagnosoin itselläni plantaarifaskiitin. En haluaisi tehdä mitään sen parantamiseksi vaadituista toimenpiteistä. Haluaisin vain olla nuori ja norja, ja että kaikki vaivani paranisivat itsestään kunhan vain hetkeksi lakkaan ajattelemasta niitä.

Venyttelyn seurauksena pohkeisiini palasi hieman tuntoa, ja ne olivat tänään niin kipeät, kuin olisin aivan vasta tanssinut polkkaa kolme tuntia. Ulvahtelin aamulla. Miten palkitsevaa.

Olen puhunut asioista, ääneen, Valssimiehen kanssa. Olen siis pakottanut itseni sanomaan asioita, kuin hyppäämään liian korkealta liian kylmään veteen, monta kertaa nenästä kiinni ottaen ja hengityksen varmuuden vuoksi keskeyttäen, ja sitten taas peruen ja epäröiden. Mutta lopulta kuitenkin vain astunut laidan yli. Sanonut asioita, hän on vastannut nopeasti ja epäröimättä. Ja sitten seuraavana päivänä palannut asioihin ihan itse ja hyvin käytännöllisesti. Ja aina vähän jotain lisää, kun vain joskus ehdimme olla samassa paikassa yhtäaikaisesti. Tämä on tuntunut ihan hyvältä ja oikein ajoitetulta tavalta. Jos vielä universumi järjestäisi jonkin mutkan aika-avaruuteen, joka sallisi meidän sijaita riittävän pitkiä aikoja toistemme läheisyydessä tehden ihan tavallisia ja arkisia asioita. Ehkä sekin vielä järjestyy, jos oikein toivon.