Harjoitan paraikaa itseni uudelleenkäynnistämistä. Virrat loppuivat eniten kuormittuneissa prosessoreissani, jouduin totaaliseen oikosulkuun ja tilttasin hetkellisesti. Nukkuisin vain, enkä osaa tehdä edes yksinkertaisia asioita hyvin. Loukkasin itseni fyyisesti kun yritin pukea rintaliivit päälleni. Peukaloni vaurioitui. Rauhoituin, hengitin syvään, yritin uudelleen. Kolmannella yrittämällä sain liivit puhettua, ja kehuin itseäni suorituksesta. Sitten katsoin lattialle, ja siinä lojuivat ne liivit, jotka olin oikeasti tarkoittanut pukea. Olin pukenut väärät.
Kaadoin pressopannuun kiehuvaa vettä, ja ihmettelin, miksei se värjääntynyt kahviksi. Olin unohtanut laittaa purut pannun pohjalle. Tuollaisista asioista arkeni on koostunut päivän ajan.
Nyt lepään. Samalla pikkuhiljaa testailen toiveikkaana, josko järjestelmäni eri osat, edes ne pienemmät ja vähemmän käytetyt silti starttailisivat. Pyöräily väsytti minua eilen niin paljon, että jos minulla ei olisi parempaa tietoa, alkaisin epäillä olevani ylikunnossa. En usko, että se on mahdollista. Tanssin tangoa, jotenkin, hetken, ja pyöräilin hissukseen takaisin. Söin leipää.
Makasin mummoni puusohvassa ja katselin miten ilma liikkui ja pikkuhiljaa aloin nähdä taas kauniisti. Kaapinoven vanha avaimen kanta näkyi huonekasvini Tertun (entinen työkaverini, joka sai yt:ssä kenkää) tummanvihreiden lehtien läpi. Seinä ja kaapinovi ja sen karmit hohtivat pehmeän vaaleina. Illalla aloin taas kuulla musiikin väreinä, vaikka euroviisut eivät aina olekaan oikeaa musiikkia.
Se on minun ominaisuuteni, että aina välillä pitää uudelleenkäynnistyä ja luoda itseni uudelleen. Joku voisi sanoa, että se on vika, koska se on pirun hankalaa, mutta ominaisuus tämä on. Ihan kuin Microsoftin tuotteissakin. Suhtaudun tähän prosessina tällä kertaa jotenkin positiivisen kautta. Sitä jos mitä voi kutsua kehitykseksi, paremman puutteessa.
Huomasin itkeväni, koska on asia, joka tekee minut surulliseksi kun muistan sen. Samalla olin iloinen, koska tajusin tuntevani pelkkää surullisuutta. En mitään ahdistusta, syyllisyyttä, turhautuneisuutta, pelkoa, jotain mitä ei osaa nähdä tai tunnistaa josta tulee paha ja riittämätön olo, vaan ihan vain surullisuutta. Minun pääni sisältä löytyi yksi lanka, joka ei ole solmussa kaiken muun kanssa, vaan erottuu ihan selkeänä omana säikeenään, alkaa jostain ja päättyy jonnekin. Ihan sama, vaikka se on surullisuutta, se on kuitenkin ihan minun oma tunteeni ja tuntuu hyvältä tuntea jotain, joka on vain minun omaani.
Joskus yritän eristää itseäni ihmisistä, jotta ne langat eivät sotkeentuisi kaikkeen muuhun. En onnistu siinä hyvin. Olen ihminen, jolla on loputon kertomisen tarve. En tunne olevani olemassa, jos en jaa ja kerro tarinoita, ja silloin on vaarana, että tulee iso sumppu. Minun pitäisi purkaa sitä tarvettani tarinoihin jotka eivät kerro minusta niin suoraan, mutta en ole vielä oikein löytänyt siihen kanavaa. Joskus kirjoitan pöytälaatikkooni ja nautin siitä, mutta lopulta jonkun muunkin pitäisi ne asiat lukea, jotta se toimisi. Se ei vielä toimi. Kirjoitan liian outoja ja masentavia asioita, enkä vielä riittävän hyvin. Tämä blogi on yksi tapa kertoa, mutta tämä on liian lähellä minua.
Toivottavasti alan olla vähän erilainen ihminen. Että tulee uusia päivityksiä, joissa on parempia ominaisuuksia kuin entisissä. Haluan olla sellainen, joka ei koko ajan ole huolissaan monesta eri asiasta, sellainen, joka osaa keskittyä huolehtimaan yhdestä kerrallaan. Sellainen ihminen, joka osaa olla vähän enemmän kiinni, että on paremmin tuulensuojassa. Sellainen, joka ei varmuuden vuoksi pienennä itseään koko ajan.
Suorempi minä ainakin tiedän jo olevani. Sanon ääneen asioita. Niinkuin että haluan Valssimiehen. Sellainen toiminta, äänen jonkin asian haluaminen, on vastoin perimätietoani, ja tuntuu siksi lähtökohtaisesti vaaralliselta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti