Swing it, shake it, move it, make it.

Excelini mukaan minulla on 14 alushousut. Nykyisellään puhtaat sellaiset ovat jatkuvasti vaarassa loppua kaapistani, koska elämäni on niin kiireistä. Olen myös missannut ainakin yhden kivan näyttelyn taidemuseolla, vaikka minulla on museokortti ja vain aikaa käytössäni.

Kun elin ruuhkavuosia, pienehköjen lasten, työn, avioeron ja semmoisten tyrskiessä ympärilläni, minulla oli paljon aikaa pestä pyykkiä. Kesäheinällä oli kaksi settiä sellaisia Monday-Tuesday-Wednesday jne. pikkuhousuja, joita hän halusi käyttää tismalleen oikeina viikonpäivinä, muttei vielä osannut englantia riittävän hyvin, joten minä järjestelin puhtaat pikkuhousut hänen kaappiinsa aina viikonpäiväjärjestykseen siten, että pinon ylimmäinen oli aina seuraavan päivän viikonpäivä. Ensisijaisesti täytin viikonpäivien slotit mieluisamman setin pikkareilla, sitten sen toiseksi mieluisamman, ja sitä mukaa kun viikonpäiviä puuttui rotaatiosta, korvasin ne geneerisillä, viikonpäivättömillä pikkuhousuilla. Aina kun toin puhdasta pyykkiä hänen kaappiinsa, järjestin pinon uusiksi.

Oi niitä aikoja.

Eilen tanssin fuskua. Tunnin. Vähän tahmeasti. Sitten tajusin, että jos haluan katsoa Kaunomielen kanssa Ensitreffit alttarilla edes suurinpiirtein oikeaan vuodenaikaan, sen pitäisi tapahtua juurikin eilen. Julistin hätätilan, sain hyvityksen toisesta, jo maksamastani fuskutunnista, vaikka se ei ole tavallaan sallittua, pakenin paikalta, poimin Kaunomielen kyytiin, kurvasimme lähigrillille, ostimme keskinkertaiset makkaraperunat, söimme ja katsoimme miten jälleen kaksi pahaa-aavistamatonta sulhasta luo ensikatseensa portaita alas astelevaan morsioonsa. Ne ensikatseet olivat muuten ihan lupaavia, ja kiljuimme kannustavasti, vähän kuin Tappara-Ilves ottelussa. Sitten kauhistelimme hieman morsianten hökeltävää käytöstä. Minä toivoisin olevani vastaavassa tilanteessa enemmän Greta Garbo. Erityisesti kiemurtelimme tuskasta kun näimme, miten henkilö ilmaisi tunnetilojaan tanssien. Tavallaan se oli kovin hienoa. Tämän sulhasen odotusarvo oli herättää morsiamessa positiivista myötähäpeää. Minusta se oli kovin realistisesti oletetettu.

Aamulla heräsin jälleen kotitoimistotyötyöpäivään. Suoritin käänteisen strip-tease ohjelmanumeron siinä järjestyksessä kuin olin vaatteistani illalla kuoriutunut lattialle. Laitoin tummapaahteista kahvia tippumaan. Harjasin hampaat. Käynnistin koneen. Puhuin koronasta. Päiväni murmelina.

Kymmenen aikaan koin varmaan jotain sellasista kuin alkuasukkaat ennen tsunamia, kun he saavat ennakkoaavistuksen joka saa heidät vetäytymään vuorille turvaan. Laitoin ihan oikeaa ruokaa jo kymmeneltä, enkä esimerkiksi puuroa. Ja join paljon kahvia. Puolenpäivän aikaan sainkin sitten yllättävän indikaation, että minun tulisi saapuman työn tekemiseni viralliselle paikalle, melko lyhyessä aikamääreessä. Töpöttelin itseeni CC-voidetta, puuteria, ripsiväriä, kuorrutin itseni vähän tuoreemmalla vaatekerralla, kietaisin hätäpompulan ja singahdin töihin pinkeänä kuin iloinen vieteri. Tein sitä ja tätä ja tuota, höpötin ihan livenä ihmisille, sekä virtuaalisesti, tyhjensin autossani olevat keksi- ja karkkivarastot parempaan huomaan, kipitin käytäviä ja portaita, päivittelin exceleitä ja tuunailin tekstejä. Lähdin kotiin ehkä hitusen myöhemmin kuin oletin.

Kotona keräsin laukkuuni paljon kenkiä, vaihdoin jälleen vaatteet, lisäsin vähän päivällä unohtuneita meikkejä kasvoilleni ja kurvasin autolla Verkkokauppaan. Olen nyt käynyt siellä kolmesti, asioinut yhteentoista kertaan eri asiakasapalvelu-tiskeillä ja onnistunut lopulta ostamaan televisision, soundbarin ja subwooferin. En ole vielä täysin onnistunut asentamaan niitä, mutta olen kovin häkeltynyt ajatuksesta, että minulla on toimiva kaukosäädin.

Puskiessani subwoofer-soundbar-ostostani kohti autoa tajusin kokovartalotäriseväni. Verensokerini olivat alhaalla, oikein kunnolla. Kartoitin mielessäni lähimmät pikaruokaravintolat. Missä niistä olisi vähiten kiusallista käydä yksin? Ajoin hyvin varovasti lähellä olevaan McDonaldsiin (kolmas kerta tällä viikolla, luulen). Tilasin automaatista. Otin sellaisen jonkin grand de luxe-tyyppisen hampurilaisratkaisun. En jaksanut selvittää, mitä siinä oli sisällä, mutta tiesin, että se tuotaisiin pöytääni sellaisessa hienossa mustassa laatikossa, ja se ajatus jotenkin lohdutti minua. Alhainen verensokeri sai minut hetkellisesti vaipumaan syvään itsesäälin alhoon.

Melkein itkin hörsiessäni mansikkapirtelöäni. Hampurilainen oli vähän paha, siinä oli jotain karvasta punaista tahmaa. Sotkin itseni. Päivä oli ollut kovin kiva, mutta minulla ei oikein ollut ketään kelle kertoa sitä. Minulla oli harvinaisesti yksinäinen olo. Sitten tajusin, että yksineläväksi ihmiseksi minulla on tuollainen olo aivan äärettömän harvoin, ja nytkin se taisi johtua vain siitä alhaisesta verensokerista.

Söin, ja tajusin olevani kaikesta kiireestäni huolimatta taas 45 minuuttia etuajassa tanssitunnilta. Antauduin ostostonttuni johdattamasksi. Määrätietoisesti hän styyrasi minut Lindexiin, mistä löysin miellyttävän mallisen baaritunikan, jonka kaula-aukko takaisi, ettei satunnaisesti valittu keskustelukumppanini tulisi kiinnittäneeksi huomiota silmänalusryppyihini. Juuri tuollaista olenkin jo hetken etsinyt.

Tanssitunnilla nousin varpailleni ja aloin sipsuttaa valtavan pitkä askeleita taaksepäin hitaan valssin merkeissä. Pohkeeni kramppasivat napakasti. Purin hammasta ja kestin sen. Tanssin. Väliajalla myös fuskua, aivan omituisia kuvioita sen kainalokarvojaan paitaansa kuivanneen miehen kanssa. Hänellä on hyvä vienti, tuntuu, että pystyn mihin vain. Meille taputettiin.

Kotona huomasin, että Hämähäkkimies oli laittanut minulle monta viestiä joissa kerrottiin asioita Kekkosesta. Kerroin hänelle päivästäni. Hän vastasi Ok.

Autossa soi tämä allaoleva biisi. Se kuullosti tutulta, mutten täysin tunnistanut sitä, ja musiikki puhaltimineen sai minut odottamaan jotain paljon monumentaalisempaaa klassikkoa.

In the land of a thousand guilts.

Juon aamuisin ranskalaisen tummapaahteista kahvia ja katson Netflixistä pätkän jotain nordic noir-genren tuotantoa, jossa on tapahtunut ikävä murha, ruumis löydetään usein hyytävässä tuulessa, sormet kohmeessa ja vaaleat pitkät hiukset anorakin hupun reunojen yli hulmuten. Olen kahlannut noita läpi jo muutamia. Niissä on mukavan kapea värimaailma, ikäviä ihmiskohtaloita, tylyjä keskusteluja, mitäänsanomattomia sisustuksia ja kalpeaa valoa joka laskeutuu kaihoisan taiteellisesti salskean miehen treenatuille pakaroille, joita aurinko ei ole ruskettanut viimeksi kuin sinä lapsuuden kesänä saaristossa kun nakupellenä hypittiin kiviltä veteen. 

Nykytrendin mukaan mies on yleensä homo, lapsirakas ja hänellä on hankala isäsuhde. Naiset ovat hieman raskaspiirteisiä nelikymppisiä blondeja, hiukset kärsimättömällä vähäeleisellä poninhännällä, vaatetuksena mustaa ninjatyyppistä ratkaisua jossa voi ryömiä ilmastointikanavissa, rikkoa ikkunoita ja kiivetä niistä sisään ja näyttää ynseältä jakkupukuihmisten seurassa. Vaatteet myös likaantuvat usein oksennukseen, vereen tai alkavat vain haista hieltä, joten käytännöllinen ja suoraviivainen nainen vaihtaa paidan julkisesti paljastaen napakat pitsittömät t-paitaliivit ja vielä napakammat vatsalihakset. Sarjoissa on myös tarpeettomia kohtauksia joissa ihmiset istuvat vessoissa. On jännää katsoa ulkopuolille silmille tehtyä stereotypiaa omasta maailmastaan.

Nordic noir sopii aamuihini ja virittää minut työpäivään, jossa suurimman osan ajasta istun luurit korvilla kuunnellen muita ja yrittäen hillitä itseäni.

Selkääni särkee eilinen tanssi. Jotkut tanssipareistani kannattelivat oikeaa kättäni aivan liian ylhäällä, ja lapani alkoi jo tunnilla ainakin kerran krampata. Selän pitkät lihakset ovat selvästi saaneet tehdä töitä, ja niska meinaa jumittaa. Reisissä ja pakaroissa osasin odottaakin tuon kaksituntisen tuntuvan. Ranteeni väittää, että kahdessa tunnissa kuluti lähes 900 kaloria. Heräsin yöllä puhelimeni jurinaan ja nälkään.

Pesin ikkunat keväällä. Ne eivät enää ole puhtaat, mutta eivät täysin likaisetkaan. Nyt tajusin mikä on takapihan oven ikkunassa oleva pyöreä sumea läikkä. Siihen on lentänyt kesäinen saippuakupla.

Kohta minulle soittaa Ikean keittiösuunnittelija. Sitten saapuu Kaunomieli, ja katsomme jälleen Elämäänsä Tyytymättömiä Ihmisiä Onnettomissa Pakkoavioliitoissaan. On jälleen se aika vuodesta. Nyt ihan neljä paria.

Mietin, miksi intuitioini heitti minulle tämän biisin. Sitten hoksasin, että keittiöni on tuolta vuodelta. Ainakin suunniteltu tuolloin.

Hang the DJ.

Hidas valssi oli ihanampaa kuin muistinkaan. Nousut ja laskut, miten jalat lipuvat toistensa ohi korkealla kohdalla ja niputtuvat kauniisti, varpaat piirtävät kuvioita lattiaan ja on vain aikaa odottaa, odottaa ja kuunnella, että mitä mahtaa tapahtua seuraavaksi. Valssimies oli nimensä veroinen. Ei sen kummoisempi. On helppoa vain tanssia enää.

Naapurini laittoi minulle sähköpostia, että makuuhuoneeni ikkunan ulkopellistä on lähtenyt maali, ja hän aikoo maalata sen. 1800-luvun moraalisäännöin kasvatettuna ihmisenä mietin, että hänen pitäisi ehkä pyytää joltain siveellisyyttäni valvovalta taholta mitä kohteliaimmin lupa siihen, että tuijottaa makuuhuoneeni ikkunanpieliä noin tarkkaan havainnoiden.

Tanssitunnin jälkeen pihalla, tihkusateessa, yksi tanssipartnerini riisui urheilupaitansa ja kuivasi siihen karvaiset kainalonsa ja rintakehän keskellä olevan kuopan, jossa myös kasvoi karvoja. Saatoin havainnoida asiaa avoimesti. Tätä kutsuttaneen kaksinaismoralismiksi.

Joku sotkee asuntoani päivisin. En voi siivota sitä päivällä, koska teen töitä. Iltaisin minulla on ansaittua vapaa-aikaa, jonka käyttäminen siivoamiseen tuntuu julmalta ja epätavalliselta. Jos saisin jotenkin väännettyä "siivoaminen"-sanan tarkoitusta mielessäni jotenkin kireämmäksi, siten, että esim. keittiön suoriminen, puurokattiloiden tiskaaminen ja tiskien laittaminen koneeseen olisi ihan vain normaalia toimintaa eikä Suuri Uroteko, tämä toimisi oikeastaan ihan riittävän hyvin. Tällä viikolla tämä ei ole toiminut.

Mutta tanssin. Sieltä maaliskuun äkkipysäyksestä, kun kaikki meni kiinni olen päässyt tähän kohtaan, jossa voin tanssia. Syödä ravintolassa. Käydä taidenäyttelyssä tai kirjastossa. Kaikki muutkin ovat, joo, mutta minä jotenkin en jaksa kokea tätä koronaa yhteisöllisenä sukupolvikokemuksena. Ehkä minun elämässäni muutenkin korostuu se vaihe, että teen ja koen nyt kaiken yksin.

Tänään ei ole sen enempää musiikkia. Ne hitaat valssit olivat niin moneen kertaan edestakaisin kuljettuja raitoja, etten niitä halua lainata, ja toisaalta tähän päivään ei mahdu muuta kuin valssia.

En sitä suurta sanaa.

Ajoin pyörällä tanssikurssipaikan pihaan juuri parahiksi nähdäkseni, että kulman takana Valssimies nousee autosta uuden naisystävänsä kanssa. Hän on n. puolet iästäni ja hymyilee koko ajan kuin tikahtuisi mielihyvästä sisäänpäin. Ja osaa tanssia ihan hyvin.

Minä räpläsin pyöräni lukkoa pitkään ja hartaasti, koska laskin, että tuollainen toiminta antaisi minulle luontevan tekosyyn pitää aurinkolasit päässäni ensimmäisten katsekontaktien ajan. Aurinkolasit ovat ihana asia. Suunnitelma toimi, hymyilin hyväksyvästi ja sanoin jotain humoristisen tunnelmaa vapauttavaa (olen harjoitellut tuota peilin edessä jo viikkoja, juurikin tällaista tanssikurssitapaamista odotellen). Valssimies kohteliaasti avasi meille oven ja kävelimme peräkanaa kolmestaan sisälle ja jonotimme itsemme kassajuhlallisuuksien läpi, minä keskimmäisenä. Henkilökunta, joka lienee kovin tietoinen miehistövaihdoksistamme tuijotti meitä lasittunein silmin ammattimaisesti.

Nainen livahti naistenhuoneeseen, minä jäin näpräämään kenkiä jalkaani ja Valssimies seisoi vieressäni ja keskusteli kanssani tarmokkaasti ja vakaalla äänellä kuulumisistamme, viimeaikaisista tapahtumista, koronasta ja siitä että lomat on nyt lusittu. Kyllä vain. Kyllä, kaikki on hyvin ja erinomaisen luontevaa ja rentoa eikä tässä ole mitään outoa ja kukaan ei ole yhtään vaivaantunut.

Tämän jälkeen tanssimme tunteikkasta tangoa, haistelin hänen partaöljynsä tuoksua, kuuntelin vientien enteitä hänen vartaloltaan ja nauroimme kuin ennen vanhaan. Ei tunnu missään.

Tuo oli viikolla. Tänään salsaa. Huomenna ehkä ranskankielen kertausta. En ole vielä päättänyt. Syksyisiä puuhia, tällaiset harrastustenaloitukset. 

Syksyisesti myös nostin perunat eilen, suurieleisesti "potunnostotalkoot"-nimikkeellä. Kutsuin klaanin kokoon, kiskoin perunat Bauhausin kasvulaatikosta ylös, ne olivat kauniita ja puikulaisia. Karsin kubistisimpia horsmia kukkapenkistä, kärräsin ylimääräiset varret ja korret kottikärryillä taloyhtiön biojäteastiaan. Sain käteni ja jalkani multaisiksi ja haisi syksy, vaikka olosuhteet ovat minulle kummallsien urbaanit.

Perunat olivat liian jauhoisia keitettyinä, menivät rikki eivätkö kuoret poksahdelleet pinkeästi kun niitä haarukalla tökkäsi. Hellanikin temppuili. Ehkä se on rikki. Nuoriso söi kiltisti. Lauloimme singstaria. Minä olin kovin väsynyt. 

Luulen, että olen surullinen. Se on eri asia kuin masennus. En ole masentunut, enkä muista olenko koskaan ennen tuntenut surua ilman masennusta. Tämä on jotenkin uusi tunne. Olen yrittänyt vältellä tätä olemalla todella touhukas, monellakin tapaa. Suru ei ole tässä koko ajan, se on vain sellainen hidas muuttumaton tieto joka laskeutuu mieleni pohjalle. Sellainen tieto jota vastaan ei enää jaksa tapella, ei voi kieltää, ei neuvotella ehdoista joilla asian voi hyväksyä. 

Vuodessa on tapahtunut todella paljon ja olen niin kiitollinen siitä, että elämäni on sellainen jossa tapahtuu asioita. Otan kaiken tämän mieluummin kuin tylsyyden. Olen surullinen ja maksan laskuani.

Sounding heartbeats, intimidation.

Kävin kampaajalla. Olen nyt harvinaisen blondi. Latvani ovat heleän vaaleat, eikä niinkään Morticia-tyyliin, ja omanväriseni tyvikasvu ei juuri nyt vaan näytä erityisen tummalta. Mutta tässä on jotain särmää ja potkua. Vaihtelua ainakin. Ehkä tämä tästä vielä valkoistuu tai harmaantuu.

Mutta juuri nyt olen vähän kuin Charlize Theron ja Atomic Blonde. Tai siis hänellähän on tuossa vaikka minkälaiset hiukset. Mutta hän on kovin vaarallisen oloinen ja pidän siitä.

Olisin vielä paremmin pystynyt kuvittelemaan olevani hän, jos minulla olisi ollut aurinkolasit. Ne olisivat olleet tarpeen ihan säätilan ja päiväysvanhojen meikkieni takia, kun kävelin kotiin lähes helteisenä sunnuntaina nahkahousuissa, korollisissa nilkkureissa, mustaa yön viileyttä vastaan järkevästi valittua villakangastakkia käsilaukun päällä roikottaen. Mulkoilin liian kirkkaisiin neonväreihin pukeutuneita koiranulkoiluttajia uhkaavasti ja ne nuoret isät jotka taukoamatta opettavat lapsiaan polkupyöräilemään asuinalueeni vehreillä ja rauhaisilla kevyenliikenteenväylillä ohjastivat pikkupoikiaan pysymään tiukasti reitin toisella laidalla.

Kuuntelimme taas koko yön musiikkia, höpötimme siitä, katsoimme Michael Jacksonin musiikkivideoita. Hämähäkkimies soitti minulle kitaraa sängynlaidalla, minä kai torkahdin, havahduin ja sanoin, että hassua, tajunnantilani taitaa olla huono kun tuntuu kuin tuo soitto kuuluisi jostain kaukaa vaikka olet siinä. Hän kertoi, että vahvistin on koko ajan ollut olohuoneessa. 

Kun heräsin hän ei ollut nukkunut. Oli vain halunnut kuunnella kun minä nukun. Ehkä se oli kaunis tapa sanoa, että kuorsasin.

Tuollaisia saippuakuplia kesäni on ollut täynnä. Ne leijuvat aikansa ja poksahtavat sitten itsestään, ja olen taas ihan turvallisesti maan pinnalla. 

Täytän vuosia. Päätin tänään, että kuvittelen täyttäväni 49, koska se tuntuu ihan samalta kuin 48. Ensi vuonna sitten yllätyn taas iloisesti, kun tajuan olevanikin vuoden nuorempi kuin muistinkaan.

Kävin tänään työpaikkaruokalassa. Siis sellaisessa ihan kivassa lounasravintolassa, jossa melkein kaikki ihmiset ovat jollain lailla näkötuttuja. Entisiä ja nykyisiä työkavereita. Ihmisiä alalta, naapurifirmoista. Tanssikurssituttuja. Ihmisiä joita näen syömässä lounaitaan aina kun käyn siellä. 

Naapuripöydässä istui työkaverini J. Hän on varmaan ollut työkaverini 10-20 vuotta, mutta olen opetellut hänen nimensä vasta vuosi sitten, kun minun piti etsiä valokuvan kuvatekstiin siinä esiintyvien henkilöiden nimet. Jotenkin hänellä on sellainen perusnaama, enkä ole koskaan tarvinnut hänen nimeään. Hän on kyllä hauska ihminen ja jää siinä mielessä mieleen. 

J katsoi minua omituisen pitkään, joten tervehdin. En ehkä normaalisti olisi tuossa tilanteessa, tuolta etäisyydeltä tervehtinyt häntä. Jos kävelemme jossain vastakkain, vilkaisemme nopeasti toisiamme silmiin ja nykäisemme päätä sillä tapaa kuin yläasteen tupakkapaikalla tehtäisiin. No, nyt moikkasin, koska tuntui epäkohteliaalta olla tekemättä niin kun toinen katseli jotenkin oudon tarkkaavaisesti. J hymyili autuaan näköisenä, nyökkäsi oikein näkyvästi, hymyili lisää, kumartui etukenoon kurkkimaan minua ihmisten läpi. Lähestulkoon hätäännyin. Ei minun näkemiseni pitäisi saada hänessä aikaan tuollaista reaktiota. J nousi seisomaan ja hetken pelkäsin, että hän kävelee luokseni. Sitten tajusin, että hänhän on 20 sentti pidempi kuin yleensä. Ihan eri mies siis. Sitten muistin mikä mies - se joka tasan kaksi viikkoa sitten, kun istuin ihan samassa pöydässä, tuijotti minua lähes taukoamatta kunnes oloni alkoi olla jokseenkin oudostunut. Ja seuralaiseni olivat alkaneet tirskua.

Nyt minä sitten olin tervehtinyt tätä outoa stalkkeria ihan selkeästi ja hän oli ilahtunut kovin. Nolostuin kovasti erehdyksestäni, tuijottelin lautastani, mietin onko minulla majoneesia naamassani ja toivoin, että seuralaiseni (ne samat nuoret naiset) eivät huomaisi kömmellystäni eikä tuijottajaa. Syrjäkarein vilkaisin lähialueella tarmokkaasti eri syistä edestakaisin käyskentelevää miestä. Ei siinä kyllä mitään vikaakaan ollut. Kivat kengät ainakin. En uskaltanut katsoa ylemmäs. Paitsi että muistinko oikein, oliko hänellä kaksi viikkoa sitten sormus? 

Olen odottavaisella mielellä. Jos universumi järjestää tuollaisia yhteensattumia, kai se nyt sitten samalla vaivalla vaivautuu hoitamaan homman vähän pidemmällekin. Niin ainakin romanttisissa komedioissa käy. Kukahan minä seuraavaksi olisin. En halua alkaa oman elämäni Reese Witherspooniksi.