Rikos ilman rangaistusta.

Eilen menin pienen tauon jälkeen tanssitunnille. Tavallaan kuvittelen käyväni niillä jatkuvasti, säännöllisesti, tämän tästä, mutta aina silloin tällöin sormistani luiskahtaa viikko, sitten toinen, kun päivä päivän jälkeen asiat asettuvat vähän vinoon, poikkiteloin, priorisoin jotain muuta, en osaa päättää, vetkuttelen, ahterini liimaantuu sohvaan.

Eilen läksin, koska sunnuntain, tiistain ja keskiviikon olin hupsauttanut ulos kalenteristani enkä enää malttanut.

Ensin tunti foksia, ilman yhtään vaihtoaskelta. Harjoiteltiin ihan muunlaisia juttuja. Pari vaihtoaskelta viejät ottivat, vahintossa.

Tunnit on merkitty värikoodein. Vihreä on helppo, sininen vähän vaativampi, punainen vaikea. Näiden välissä on viher-siniset ja sini-punaiset tunnit. Minulle mukavuustaso on sininen, jos oikein sinnikkäästi käyn monta sinistä ja sini-punaista olen joskus uskaltautunut punaisillekin tunneille. Aloittelijana etenkin, luulin että niin voisi tehdä mutta enää en luule kun olen saanut jäätävää kohtelua maestroilta kun en hallinnutkaan alaa riittävästi.

Eililsen toinen tunti oli fuskua ja foksia sekaisin, sekä sinipunainen (tarkistin myöhemmin). Aloitettiin fuskulla, ihan ilman mitään ohjeistusta, urku auki, viekää ja veivatkaa minkä pystytte. Olin ensimmäisen biisin ajan vaihtotyttönä, ilman paria siis, ja hiukseni olivat harmaantua entisestään kauhusta kun näin, minkälaisia kuvioita ympärilläni sinkoili, epäilin kykyjäni, niitä päätöksiä jotka olivat johtaneet minut ko. tilanteeseen, sitä säilyisinkö edes hengissä.

Ensimmäinen viejä oli onneksi rauhallisemmasta päästä, sain hieman kiinni juonesta, mutta hänen ohjauksensa olivat melko mimimalistisia eikä minulle useinkaan tainnut olla käsitystä siitä mitä hän olisi halunnut minun tekevän. Hieman epätyydyttävää. Seuraava viejä oli pahamaineisen vauhdikas - usein olen nähnyt naisten pudistelevan päätään ilme tiukkana kun eivät pysy hänen vientiensä tahdissa. Se meni kuitenkin paljon paremmin, koska äijällä on napakka ote, selkeä suunta eikä mitään epäröintiä valinnoissaan. Selvisin paremmin.

Kyllä se siitä sitten lutviutui, lopputunti. Kolmannelle en uskaltanut jäädä, se olisi ollut kokonaan punainen, ja ilmainen. Hillitsin sisäisesn sulovilenini.

Musiikit olivat ihan ok, menevää kantria osa, ihan englantia eikä käännösiskelmiä. Istuskellessani aina välillä reunapenkillä vaihtotyttönä, silmä kovana muiden tanssiaskelia vahdaten (opin sillä tapaa paljon), vähän säikähdin kun hoksasin useammankin naisen, vähintään ikäiseni tai 15 vuotta vanheemman, revittelevän yksin ihan freestylenä, musiikista nauttien. Sellaiset asiallisen ja hillityn järkinaisen näköiset ihmiset. Hauskaa kun ihmiset heittäytyvät, ehkä tuo vähän vaativampi tunti, jolla käy vain vakionaamoja (ja nyt minä) on heille se turvallinen mukavuusalue jossa voi olla ihan oma itsensä.

Itse en ollut mukavuusalueellani. Olin tullut paikalle suoraan työvaatteissa (mustaa, mustaa, mustaa nahkatyyppistä materiaalia), ihan eri mielialassa, tunsi olevani kuin tipahtanut väärään aikaan. Tanssiminen oli olemassa, mutta tuntui että olin jossain omalla aallonpituudellani, en osannut puhua kellekään mitään enkä ymmärtänyt kieltä jos minulle puhuttiin. Kommunikoin ainoastaan tanssimalla. Tunsin olevani kovasti ulkopuolinen, mutta se ei haitannut, tuntui hyvältä olla irti kaikesta tutusta.

Ruoanlaittamattomuuteni on nyt jatkunut jonkimoisen jakson, ja luulen, että tämä kausi on saavuttamassa maturiteettivaiheensa. Ostin koeluontoisesti paketin jauhelihaa. Sekoitin siihen jämäjuttuja jääkaapista, valkosipulituorejuustoa, fraichea, mausteita, paistelin muka pihvejä (jotka murentuivat herkulliseksi mössöksi), kiehautin nopean Lidlin perunamuussin.

Söin, neljästi kahden päivän aikana, ja nyt se loppui. Maanantaina söin puolisekseni kaksi kermamunkkia enkä mitään muuta, joten väittäisin tätä edistykseksi.

Painoni on kesästä pudonnut 4-5 kiloa, tavallaan itsestään, osittain siksi että lopetin syömisen noin niin kuin viran puolesta, suorituksena, kieltäydyin stressaamasta ruuasta ja sen sijaan olen syönyt ainoastaan mitä mieleni tekee. No ok, 3-4 kiloa. Välissä se kävi 4-5 tienoilla, mutta palasi takaisin kilon verran, ja on nyt keikkunut tasaisesti tässä jo viikkoja. Tilanne on harvinaisen stabiili. Olen myös lopettanut suklaan syömisen, loppuvuodeksi. On kyllä paljon asioita, joiden en vain myönnä olevan suklaata, joita silti syön. Brunbergin suukot esim. tänään. Suklaa leivonnaisissa. Toffee ja lakritsi eivät ole suklaata, ja olen syönyt niitä varmaan kaksi kertaa painoni verran tämän vuoden aikana. Maksani ei enää pidä suklaasta, siinä syy. Minä pidän, edelleen.

No, tilanne on siis stabiili ja voin erinomaisesti nyt kun syön kovin epäsäännöllisesti sekä valtavia määriä valkoista sokeria ihan vain estääkseni suklaanhimon orastuksen. En ole kolmeen kuukauteen yrittänyt tehdä ruuan suhteen yhtään ainutta tervehenkistä valintaa. Jouluna huomasin lisäksi juovani aiempaa enemmän olutta, koska vietin äkkiseltään paljon aikaa seurassa, joka pitää oluesta. Sittemmin olen oivaltanut, että minun ei silti tarvitse juoda olutta vaikka seurasta nauttisinkin.

Olen siis virallisesti ruokavaliollisesti täysin hunningolla mutta tilanne on stabiili. Se on hassua, koska tilanne ei ole koskaan ennen ollut stabiili, vaan olen aina yrittänyt pihistää jostain mieliteosta, lykätä toista, tuntenut huonoa omaatuntoa siitä ja tästä ja tuosta, ja sitten repsahtanut oikein kunnolla, mielialasyönyt syystä tai toisesta tai siksi, että lykkäsin mielitekojani, eli sokerimonsteri on kostanut karttuisalla kädellään kaksin verroin.

Viime perjantain söin töissä ensin kaksi lautasellista täytekakkua, sitten lounaan, sitten lakritsaa välipalaksi, jatkoin hääkakkupuffettiin jossa söin vuoron perään sekä suolaista että makeaa kahden tunnin ajan (olikohan 9 lajia makeaa, yksi niistä oli jopa minulle liian makeaa), muutaman lasin viintä, sitten oluen, ja kun miesraadin jäsenellä oli vähän hiukopalan nälkä päädyin tiirailemaan lähikuppilan kakkuvalikoimaa ennen kuin tajusin, ettei asiassa ollut enää mitään järkeä. Otin vain valkoviintä. Ei mitään vaikutusta painooni.

En ole tottunut asioihin jotka ovat stabiileja. Tunnen kutkuttavaa viehätystä sitä ajatusta kohtaan, että ihan pikkaisen, ihan vain salaa sokerimonsterilta, tekisin aina silloin tällöin jotain pieniä valintoja jotka olisivat ihan vain vähän vähemmän epäterveellisiä kuin mitä voisivat olla. Mitähän tapahtuisi? Osaisinko vähentää ihan vain kohtuudella, niin vähän, ettei heiluriliike kiepsauttaisi vaakakuppeja taas ihan toiseen ääripäähän?

Jos osaisin tehdä tämän salaa itseltäni, se voisi onnistua.

Terttu on toipunut ja lykkää uusia lehdenalkuja. Tätä ennen pidin sille puhuttelun - että kuulepas nyt Terttu, kyllä sinunkin pitää kantaa vastuusi tästä tilanteesta, ei se voi olla vain minun vikani jos unohdan aamulla töihin lähtiessä avata verhot jotta saisit auringonvaloa. Sinun pitää MUISTUTTAA minua.

Poika 1 sanoi, että on ihan normaalia että ihmiset joskus puhuvat yksikseen. Minä ihmettelin, että enhän minä itsekseni puhu, vaan Tertulle, kun minulla on sille asiaa.