I got everything I wanted.

Olen käynyt psykoterapiassa noin neljä ja puoli vuotta. Laittanut siihen aikaa ja rahaa, kahteen otteeseen. Nyt se on ohi, luulisin, jo jonkin aikaa sitten.

Tällä viikolla tajusin, että se on ollut iso urakka, ja olen tehnyt työtä, ja olen siitä aika ylpeä. Tunsin väsymystä ja voimattomuutta, mutta erilaista sellaista, kun ihan oikeasti vihdoin ymmärsin, etten voi tehdä mitään asioille, jotka ovat tapahtuneet 50-luvulla. Tai sen jälkeenkään. Ehkä vasta 90-luvulta lähtien olen ehkä tehnyt sellaisia virheitä, joista minun on oletettavaa kantaa vastuuta tai jonkinlaista pohdiskelevaa syyllisyyttä, vaikka en niitäkään voi enää korjata. En ole koskaan voinut muuttaa menneisyyttä, mutta olen luullut, että minun silti pitäisi, että asiat ovat jotenkin minun vastuullani.

Nyt minun vastuullani on tämä hetki, mitä nyt teen, ja se ei ole helppoa enkä tee aina asioita niin kuin haluaisin.

Miksi aina muutun ynseäksi teiniksi, kun äitini on paikalla. Olen siihen vähän liian vanha. Olen tehnyt monenlaisia valintoja jotka ärsyttävät häntä, sotivat hänen arvojaan vastaan, ja huokaan nyt helpotuksesta kun tajuan, että sen lisäksi että ne ärsyttävät ja sotivat, ne ovat myös asioita jotka oikeasti olen halunnut elämääni. Minun elämäni on hyvin paljon sellainen kuin haluankin. Ja minun pitäisi osata olla kypsä ja huomioonottava aikuinen, ja kohtelias keskustelija, käyttäytyä.

Olisi kyllä kamalaa tässä vaiheessa, näin vanhana, tajuta tehneensä elämässään valtavasti asioita ainoastaan siksi, että ne ärsyttävät jotakuta muuta.

Olen minä perinyt ja oppinut hyviäkin asioita. Sen miten suhtaudun luontoon, tanssiin, musiikkiin. Sitten on asioita, joita minun oli kai tarkoitus oppia paremmin, mutta jotka olen myöhemmin karistanut päältäni. Turha nöyryys. Se on etenkin viime vuosina hilseillyt pinnastani kuin vanha maali. Ei siitä ole mitään hyötyä, se ei suojaa mitään eikä kiiltele houkuttelevasti enkä edes halua peittää sitä mitä olen. Olisi hienoa olla ihan vain kelohonkaa. En ole. Ehkä olen sellainen sympaattinen rustiikkinen lipasto jossa on monta eri maalikerrosta ja kolhuja erilaisista muutoista ja muksahduksista.

Ehkä olen liikaa aina miettinyt sitä, että joku katsoo. Ehkä mietin vieläkin, vähän tykkäänkin ajatuksesta, että on yleisöä. Senkin olen perinyt. Oikeasti ihmisiä ei edes niin kamalasti kiinnosta muut ihmiset, oma napa on lähinnä ja tärkein.

Tänä viikonloppuna on ollut ihmisia, mutta myös aikaa uppoutua takaisin itseen, hakea omat voimat takaisin. Nähdä tyttäriä. Tehdä lista asioista mitä pitäisi tehdä. Tai oikeastaan teen sen kohta. Tein listalta jo yhden asian, auto on nyt puhdas ja varmaankin n. 2 kiloa kevyempi, niin likainen se oli.

h