Eilen oli hyvä päivä.
Nykyinen parisuhdeolosuhteeni aiheuttaa minulle akuutin sitku-oireyhtymän, koska on aikatauluja, iso tavoite olla aikatauluttamatta elämää turhaan, päiviä jolloin kuitenkin on aina sitä tai tätä tai potentiaalisesti jotain muuta tai ehkä voisimme sopia jotain mutta kun ehkä ei tai mikä ettei, ja tästä syystä aivojeni "sitku"-lohko on aktivoitunut liikaa. Vaikka kuinka yritän olla olematta sitku, sörkin sitä aivolohkoa sukkapuikolla monta kertaa päivässä.
Ja minä kun olen niin pirhanan kovasti harjoitellut tuon lohkon lamauttamista, että keskittyisin elämään juuri tässä, nauttimaan joka päivästä sellaisena kuin se eteeni tarjoillaan, hyödyntämään tilanteet ja lillumaan ajassa lempeästi.
Isossa kuvassa osaankin noin tehdä, enää ei ole kiire mihinkään. Mutta tässä päivätasolla on nyt pieni ärtynyt, tulehtunut kohta tuossa sitku-lohkossa. Eilinen oli silti hyvä päivä.
Heräsin, join kahvia, lilluin, menin joogaan. Olin paikalla vain muutama sekuntia ennen varsinaisen joogaohjauksen alkamista. En ikinä ole noin myöhässä, jos vaan voin välttää. Olen siis aina liian ajoissa, koska olen vähän ylivirittynyt tällaisten aikatauluasioiden suhteen.
Joogasin huolella. Ihan haastoin itseäni soturiasennoissa. Että josko sieltä pakarasta löytyisi lihaksia, jotka pitävät jalkaa irti lattiasta. Pysyihän se. Haastan itseäni aika harvoin tuollaisissa voimajutuissa. Nyt se tuntui hyvältä.
Sitten singahdin kahville Diivan ja Pojan luo. Kaupungille hoitamaan eteenpäin yhtä asiaa pitkästä listasta asioita, jotka minun tulisi hoitaman jotta arkeni ja habitukseni ei täysin rapautuisi päämäärättömän lillumisen aiheuttaman korroosiovaikutuksen seurauksena.
On kumman vaikeaa löytää tasapaino kun yrittää yhtäaikaisesti sekä luopua sinnikkäästä henkisestä takakireydestä että luontaisesta taipumusesta reporankana vötkyilyyn.
Ruokakauppailin. Harjoitin hyveelisyyslihaksiani miettimällä, osaisinko syödä pakastemustikoita puurossa. Ne olisivat terveellisiä, suoraa ruokaa suoraan luonnosta, mutta marjat ovat minulle vaikea juttu. Olen aika allerginen monille tuoreille asioille. Ehkä mietin tätä lisää, ja alan uskoa siihen että minulla on voimaa noissakin lihaksissa.
Kotona kävin suihkussa, join litran kahvia, höpötin puhelimessa samanaikaisesti kun lisäsin hiuksiini kolmea tai neljää ainetta (yritän venyttää pesuväliä, tai sitten vain olin laiska), kasvoilleni erilaisia värejä ja siirryin nautiskelemaan 80-luvusta. Ehdin nähdä Carbon, Cliftersin ja Juliet Jonesin sydämen. Ruotomieli meni ohi, aikataulusyistä, en ole varma olisiko sillä ollut mitään tekemistä 80-lukuni kanssa mutta ehkä joku toinen kerta.
Carboa en ollut ennen nähnyt livenä. Heidän musiikkinsa on ihan ok, mutta ei jotenkin tavoita minua. Liian suoraa, totista, mustavalkoista, ei mitään säröä josta saisin kiinni. En ole alunperin oululainen, sekin saattaa vaikuttaa kokemukseeni. Muutin tänne 22-vuotiaana.
Clifters oli siisti ja jotenkin snobin ammattimuusikkomainen. Uskollien tyylilleen, mitä arvostan. Ensin soittivat omaa tuotantoa - pidin, ja tulin vähän uteliaaksikin, vaikka ei ehkä ihan minun juttuni. Nikkinen laulaa hämmentävän puhtaasti ja helposti, ja kitara kuullostaa hyvältä. Sitten ne käännösbiisit, crowdpleaserit. Nikkinen sanoi, että mieluummin soittavat omia biisejään, mistä tuli mulle vähän anteeksipyytävä olo, että ei minun takiani tarvi vaivautua, jos ette halua. Yleisö selvästi innostui enemmän niistä tunnetummista. Mutta hyvin se meni.
Juliet Jonesin Sydän oli ihana. En ole ikinä oikein aktiivisesti kuunnellut tuota bändiä, mutta kuuluihan sitä paljon radiossa silloin joskus. Teini-ikäisenä en saanut tuosta kiinni, en löytänyt siitä silloin mitä etsin, mutta nyt löysin. Myötätuntoa, lempeyttä, läsnäoloa, sisäsyntyistä karismaa, aitoja aikuisia miehiä jotka eivät ole kadottaneet pikkupoikamaisuuttaan. Ei mitään väkisinpuristettua. Ei varmaan ollut silloin 80-luvullakaan. Voi että oli kiva katsoa ja kuunnella, tuli raikas ja nostalginen olo ja tuntui, että maailma on hyvä paikka kun siellä on mukavia ihmisiä. Vanhatkin biisit, ne tarttuvimmat hitit tuntuivat eläneen ja ikääntyneen heidän kanssaan hyvin, tuntuivat tuoreilta ja soittivat ilolla.
Eilen he eivät olleet yhtään tällaisiä. Vähän ihmettelen miksen löytänyt tätä bändiä jo teininä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti