At the end of the day, that's what you do best.

Kävin eilen Konst O. Delin art goes afterworkissä. Siellä esiintyi bändi nimeltä Hietakettu. Oikein mukava kokemus, musiikki oli korvia hellivää ja heleää, kuohuviini edullista ja erinomaista, seura elähdyttävää. Minulle jäi eniten mieleen biisi, jossa ihmeteltiin, miksi hyvät miehet lankeaa aina hulluihin naisiin.



No, naiset aina rakastuvat renttuihin. Tasapeli.

Illalla aikaisin kotiin, vähemmän aikaisin nukkumaan. Mietin, pitääkö laittaa kello herättämään, että ehdin varmasti joogaan, joka alkaa 10.55. Koko viikon olen miettinyt tuota joogaa. Että sinne sitten pitää mennä, niin tulee edes kerran viikossa venyteltyä kunnolla. Ja pitäisikö käydä kahdesti viikossa, ainakin silloin, jos tiistaisin ei ole jotain kivaa tanssitunnilla yhtäaikaisesti. Vai pitäisikö käydä jossain muussa joogassa, jossain kansalaisopistossa, tulisiko se halvemmaksi kuin vähällä käytöllä oleva salikorttini. Vai pitäisikö minun vain käydä salilla useammin. Ehtisinkö, vai onko kyse vain laiskuudesta eikä ajanpuutteesta. Totta kai on.

Nukuin, heräsin ilman kelloa 8.20. Join kolme kuppia kahvia, mietin, että jos siivoaisin koko kämpän ja pesisin ikkunat, olisiko se riittävä tekosyy olla menemättä joogaan. Harkitsin tehdä puuroa aamupalaksi. Laittaisin siihe pakastemustikoita. Katsoin dokumentin kolmoismurhasta, jossa pohdittiin tilateeseen liittyvien epäkohtien lisäksi kuolemanrangaistuksen oikeustusta tai oikeutuksettomuutta ja asioiden seurauksia. Murhatuilla ihmisillä oli oikeasti sympaattisia sukulaisia, mikä on harvinaista, kun kyse on amerikkalaisesta dokumentista.

Kello tuli paljon, laitoin kiireesti koneellisen pyykkiä pyörimään, tungin suuhuni karjalanpiirakan jääkaapin ovenraossa, vaihdoin yöpuvun joogavermeisiin ja makuupussia muistuttavaan toppatakkiini, ängin jalkani jetinkarvaisiin moonbootseihini joissa oli taas huonolaatuista pahvia olevat pohjalliset menneet mykkyröille jalkapohjien alla mutta en ehtinyt suoristaa niitä, kinkkasin autolle joka askel kivistäen. Kaahasin joogapaikkaan ylinopeutta, parkkeerasin jonkin lipputangon juurelle, vinoon, toisaalta, se ei ollut parkkipaikka lainkaan joten mitä väliä, kinkkasin joka askel kivistäen joogaan, pukukaapissa joku täräytti kyynerpääni mustelmalle ovenkahvalla.

Sitten suoritin mindfulnessin alusta loppuun tehokkaasti, hengitin ja tyhjensin mieleni. Näin sinisiä kuvioita. Oikeasti jooga on ihan kivaa.

Joogan jälkeen ehdin suoristaa pohjalliset.

Kävelin autolle, minua vähän nolotti kun se oli niin selvästi ihan pöljällä paikalla täpötäyden parkkipaikan vieressä, ei-parkkialueella. Autossa radiosta alkoi heti luukuttua tämä:

Bring it on.

Eilen ajoin Prisman parkkipaikalle ostamaan itselleni einesjoulukalenterin* ja mietin, että kas, en ole vieläkään päässyt siihen vaiheeseen talvea, härkäviikkoihin, joissa olen perinjuurin kyllästynyt koko talveen. Talvikenkiin, pimeyteen, liukkauteen, talvitakkiini, siihen että iho on kuiva ja kelmeä. Tuollainen hetki on tähän asti tullut joka talvi, vähän kuin joulumörkö aina ennen joulua tai viimeistään aattona.

Ehkä tämän talven oudot säät eivät ole vakuuttaneet sieluani siitä, että kyseessä on pitkä ja sitkeä talvi. Ehkä minulla on kolme kivaa talvitakkia joita voin vaihdella, eikä minun ole tarvinnut käyttää erityistilannelämmintä Didrikssonin ikuisuusparkatakkia ollenkaan tänä vuonna. Se on erityisen järkevä ja masentava. Kengissäkään ei ole erityisesti vikaa; jos alkaa kyllästyttää, laitan jalkaani ne joissa on huisin korkoea korko mutta silti ihan kohdillaan olevat talvikäyttöominaisuudet. Ne kyllä narisevat kävellessä, mutta kukaan ei ole täydellinen. Tai sitten härkäviikottomuuden syynä ovat rautakapselit, joiden ansiosta minulla ei ole ollut suuria atopialaikkuja jaloissani, aivosumua tai ylenpalttista selittätöntä vitutusta.

Näissä mietteissä olin eilen lounasaikaan Prismassa. Söin evääksi Prisman setien ja tätien tekemää pyttipannua. Päivä kääntyi iltaan, havaitsin olevani nälkäinen. Söin lautasellisen omituisen hyvää ja ravitsevaa sipuli-porkkana-kana-nuudeli-jotain, jonka ihan itse valmistin, ihan itselleni. Olin voitonriemuinen ja sekoitin tämän tunteen nälkään ja söin toisen lautasellisen, mikä saattoi olla virhe. Sitten Whatsappiini kilahti viesti - tule syömään makaroonilaatikkoa. Tokihan minä nyt noin kuumottavaan bootie calliin vastaan myöntävästi (nämä seurustelun alkumetrit ovat sitten eksoottista ja värisyttävää aikaa, koskaan kun ei tiedä mitä jännittäviä piirteitä ja tapoja toisesta paljastuu).

Nukahdin sohvalle kesken elokuvan. Siitä asti olen haukotellut armottomasti. Ehkä tämä on talviväsymystä. Karhutkin nukahtavat talviunille ämpättyään itsensä ensin täyteen ruokaa.



*Einesjoulukalenteri. Tyypillisesti Prismasta intuitiivisesti sumeaa logiikkaa käyttäen metsästäja-keräilty lajitelma eineksiä ja mikroaterioita (koriin kerätään harkitsematta yksi kaikkea, joka herättää positiivisia tuntemuksia) jota tarkastellaan tarkemmin vasta työpaikalla, kunkin lounastauon alkaessa. Eri lounasvaihtoehdoista syödään kerran päivässä se, jossa on lyhyin päiväys. Tätä menetelmää käyttäen henkilön ei tarvitse itse aina päättää mitä syö, kun se on tylsää, yksineläjän puuhaa.

Neljä miestä vei auton ja ajoi ojaan.

Eilen oli hyvä päivä.

Nykyinen parisuhdeolosuhteeni aiheuttaa minulle akuutin sitku-oireyhtymän, koska on aikatauluja, iso tavoite olla aikatauluttamatta elämää turhaan, päiviä jolloin kuitenkin on aina sitä tai tätä tai potentiaalisesti jotain muuta tai ehkä voisimme sopia jotain mutta kun ehkä ei tai mikä ettei, ja tästä syystä aivojeni "sitku"-lohko on aktivoitunut liikaa. Vaikka kuinka yritän olla olematta sitku, sörkin sitä aivolohkoa sukkapuikolla monta kertaa päivässä.

Ja minä kun olen niin pirhanan kovasti harjoitellut tuon lohkon lamauttamista, että keskittyisin elämään juuri tässä, nauttimaan joka päivästä sellaisena kuin se eteeni tarjoillaan, hyödyntämään tilanteet ja lillumaan ajassa lempeästi.

Isossa kuvassa osaankin noin tehdä, enää ei ole kiire mihinkään. Mutta tässä päivätasolla on nyt pieni ärtynyt, tulehtunut kohta tuossa sitku-lohkossa. Eilinen oli silti hyvä päivä.

Heräsin, join kahvia, lilluin, menin joogaan. Olin paikalla vain muutama sekuntia ennen varsinaisen joogaohjauksen alkamista. En ikinä ole noin myöhässä, jos vaan voin välttää. Olen siis aina liian ajoissa, koska olen vähän ylivirittynyt tällaisten aikatauluasioiden suhteen.

Joogasin huolella. Ihan haastoin itseäni soturiasennoissa. Että josko sieltä pakarasta löytyisi lihaksia, jotka pitävät jalkaa irti lattiasta. Pysyihän se. Haastan itseäni aika harvoin tuollaisissa voimajutuissa. Nyt se tuntui hyvältä.

Sitten singahdin kahville Diivan ja Pojan luo. Kaupungille hoitamaan eteenpäin yhtä asiaa pitkästä listasta asioita, jotka minun tulisi hoitaman jotta arkeni ja habitukseni ei täysin rapautuisi päämäärättömän lillumisen aiheuttaman korroosiovaikutuksen seurauksena.

On kumman vaikeaa löytää tasapaino kun yrittää yhtäaikaisesti sekä luopua sinnikkäästä henkisestä takakireydestä että luontaisesta taipumusesta reporankana vötkyilyyn.

Ruokakauppailin. Harjoitin hyveelisyyslihaksiani miettimällä, osaisinko syödä pakastemustikoita puurossa. Ne olisivat terveellisiä, suoraa ruokaa suoraan luonnosta, mutta marjat ovat minulle vaikea juttu. Olen aika allerginen monille tuoreille asioille. Ehkä mietin tätä lisää, ja alan uskoa siihen että minulla on voimaa noissakin lihaksissa.

Kotona kävin suihkussa, join litran kahvia, höpötin puhelimessa samanaikaisesti kun lisäsin hiuksiini kolmea tai neljää ainetta (yritän venyttää pesuväliä, tai sitten vain olin laiska), kasvoilleni erilaisia värejä ja siirryin nautiskelemaan 80-luvusta. Ehdin nähdä Carbon, Cliftersin ja Juliet Jonesin sydämen. Ruotomieli meni ohi, aikataulusyistä, en ole varma olisiko sillä ollut mitään tekemistä 80-lukuni kanssa mutta ehkä joku toinen kerta.

Carboa en ollut ennen nähnyt livenä. Heidän musiikkinsa on ihan ok, mutta ei jotenkin tavoita minua. Liian suoraa, totista, mustavalkoista, ei mitään säröä josta saisin kiinni. En ole alunperin oululainen, sekin saattaa vaikuttaa kokemukseeni. Muutin tänne 22-vuotiaana.

Clifters oli siisti ja jotenkin snobin ammattimuusikkomainen. Uskollien tyylilleen, mitä arvostan. Ensin soittivat omaa tuotantoa - pidin, ja tulin vähän uteliaaksikin, vaikka ei ehkä ihan minun juttuni. Nikkinen laulaa hämmentävän puhtaasti ja helposti, ja kitara kuullostaa hyvältä. Sitten ne käännösbiisit, crowdpleaserit. Nikkinen sanoi, että mieluummin soittavat omia biisejään, mistä tuli mulle vähän anteeksipyytävä olo, että ei minun takiani tarvi vaivautua, jos ette halua. Yleisö selvästi innostui enemmän niistä tunnetummista. Mutta hyvin se meni.

Juliet Jonesin Sydän oli ihana. En ole ikinä oikein aktiivisesti kuunnellut tuota bändiä, mutta kuuluihan sitä paljon radiossa silloin joskus. Teini-ikäisenä en saanut tuosta kiinni, en löytänyt siitä silloin mitä etsin, mutta nyt löysin. Myötätuntoa, lempeyttä, läsnäoloa, sisäsyntyistä karismaa, aitoja aikuisia miehiä jotka eivät ole kadottaneet pikkupoikamaisuuttaan. Ei mitään väkisinpuristettua. Ei varmaan ollut silloin 80-luvullakaan. Voi että oli kiva katsoa ja kuunnella, tuli raikas ja nostalginen olo ja tuntui, että maailma on hyvä paikka kun siellä on mukavia ihmisiä. Vanhatkin biisit, ne tarttuvimmat hitit tuntuivat eläneen ja ikääntyneen heidän kanssaan hyvin, tuntuivat tuoreilta ja soittivat ilolla.



Eilen he eivät olleet yhtään tällaisiä. Vähän ihmettelen miksen löytänyt tätä bändiä jo teininä.

Rikos ilman rangaistusta.

Eilen menin pienen tauon jälkeen tanssitunnille. Tavallaan kuvittelen käyväni niillä jatkuvasti, säännöllisesti, tämän tästä, mutta aina silloin tällöin sormistani luiskahtaa viikko, sitten toinen, kun päivä päivän jälkeen asiat asettuvat vähän vinoon, poikkiteloin, priorisoin jotain muuta, en osaa päättää, vetkuttelen, ahterini liimaantuu sohvaan.

Eilen läksin, koska sunnuntain, tiistain ja keskiviikon olin hupsauttanut ulos kalenteristani enkä enää malttanut.

Ensin tunti foksia, ilman yhtään vaihtoaskelta. Harjoiteltiin ihan muunlaisia juttuja. Pari vaihtoaskelta viejät ottivat, vahintossa.

Tunnit on merkitty värikoodein. Vihreä on helppo, sininen vähän vaativampi, punainen vaikea. Näiden välissä on viher-siniset ja sini-punaiset tunnit. Minulle mukavuustaso on sininen, jos oikein sinnikkäästi käyn monta sinistä ja sini-punaista olen joskus uskaltautunut punaisillekin tunneille. Aloittelijana etenkin, luulin että niin voisi tehdä mutta enää en luule kun olen saanut jäätävää kohtelua maestroilta kun en hallinnutkaan alaa riittävästi.

Eililsen toinen tunti oli fuskua ja foksia sekaisin, sekä sinipunainen (tarkistin myöhemmin). Aloitettiin fuskulla, ihan ilman mitään ohjeistusta, urku auki, viekää ja veivatkaa minkä pystytte. Olin ensimmäisen biisin ajan vaihtotyttönä, ilman paria siis, ja hiukseni olivat harmaantua entisestään kauhusta kun näin, minkälaisia kuvioita ympärilläni sinkoili, epäilin kykyjäni, niitä päätöksiä jotka olivat johtaneet minut ko. tilanteeseen, sitä säilyisinkö edes hengissä.

Ensimmäinen viejä oli onneksi rauhallisemmasta päästä, sain hieman kiinni juonesta, mutta hänen ohjauksensa olivat melko mimimalistisia eikä minulle useinkaan tainnut olla käsitystä siitä mitä hän olisi halunnut minun tekevän. Hieman epätyydyttävää. Seuraava viejä oli pahamaineisen vauhdikas - usein olen nähnyt naisten pudistelevan päätään ilme tiukkana kun eivät pysy hänen vientiensä tahdissa. Se meni kuitenkin paljon paremmin, koska äijällä on napakka ote, selkeä suunta eikä mitään epäröintiä valinnoissaan. Selvisin paremmin.

Kyllä se siitä sitten lutviutui, lopputunti. Kolmannelle en uskaltanut jäädä, se olisi ollut kokonaan punainen, ja ilmainen. Hillitsin sisäisesn sulovilenini.

Musiikit olivat ihan ok, menevää kantria osa, ihan englantia eikä käännösiskelmiä. Istuskellessani aina välillä reunapenkillä vaihtotyttönä, silmä kovana muiden tanssiaskelia vahdaten (opin sillä tapaa paljon), vähän säikähdin kun hoksasin useammankin naisen, vähintään ikäiseni tai 15 vuotta vanheemman, revittelevän yksin ihan freestylenä, musiikista nauttien. Sellaiset asiallisen ja hillityn järkinaisen näköiset ihmiset. Hauskaa kun ihmiset heittäytyvät, ehkä tuo vähän vaativampi tunti, jolla käy vain vakionaamoja (ja nyt minä) on heille se turvallinen mukavuusalue jossa voi olla ihan oma itsensä.

Itse en ollut mukavuusalueellani. Olin tullut paikalle suoraan työvaatteissa (mustaa, mustaa, mustaa nahkatyyppistä materiaalia), ihan eri mielialassa, tunsi olevani kuin tipahtanut väärään aikaan. Tanssiminen oli olemassa, mutta tuntui että olin jossain omalla aallonpituudellani, en osannut puhua kellekään mitään enkä ymmärtänyt kieltä jos minulle puhuttiin. Kommunikoin ainoastaan tanssimalla. Tunsin olevani kovasti ulkopuolinen, mutta se ei haitannut, tuntui hyvältä olla irti kaikesta tutusta.

Ruoanlaittamattomuuteni on nyt jatkunut jonkimoisen jakson, ja luulen, että tämä kausi on saavuttamassa maturiteettivaiheensa. Ostin koeluontoisesti paketin jauhelihaa. Sekoitin siihen jämäjuttuja jääkaapista, valkosipulituorejuustoa, fraichea, mausteita, paistelin muka pihvejä (jotka murentuivat herkulliseksi mössöksi), kiehautin nopean Lidlin perunamuussin.

Söin, neljästi kahden päivän aikana, ja nyt se loppui. Maanantaina söin puolisekseni kaksi kermamunkkia enkä mitään muuta, joten väittäisin tätä edistykseksi.

Painoni on kesästä pudonnut 4-5 kiloa, tavallaan itsestään, osittain siksi että lopetin syömisen noin niin kuin viran puolesta, suorituksena, kieltäydyin stressaamasta ruuasta ja sen sijaan olen syönyt ainoastaan mitä mieleni tekee. No ok, 3-4 kiloa. Välissä se kävi 4-5 tienoilla, mutta palasi takaisin kilon verran, ja on nyt keikkunut tasaisesti tässä jo viikkoja. Tilanne on harvinaisen stabiili. Olen myös lopettanut suklaan syömisen, loppuvuodeksi. On kyllä paljon asioita, joiden en vain myönnä olevan suklaata, joita silti syön. Brunbergin suukot esim. tänään. Suklaa leivonnaisissa. Toffee ja lakritsi eivät ole suklaata, ja olen syönyt niitä varmaan kaksi kertaa painoni verran tämän vuoden aikana. Maksani ei enää pidä suklaasta, siinä syy. Minä pidän, edelleen.

No, tilanne on siis stabiili ja voin erinomaisesti nyt kun syön kovin epäsäännöllisesti sekä valtavia määriä valkoista sokeria ihan vain estääkseni suklaanhimon orastuksen. En ole kolmeen kuukauteen yrittänyt tehdä ruuan suhteen yhtään ainutta tervehenkistä valintaa. Jouluna huomasin lisäksi juovani aiempaa enemmän olutta, koska vietin äkkiseltään paljon aikaa seurassa, joka pitää oluesta. Sittemmin olen oivaltanut, että minun ei silti tarvitse juoda olutta vaikka seurasta nauttisinkin.

Olen siis virallisesti ruokavaliollisesti täysin hunningolla mutta tilanne on stabiili. Se on hassua, koska tilanne ei ole koskaan ennen ollut stabiili, vaan olen aina yrittänyt pihistää jostain mieliteosta, lykätä toista, tuntenut huonoa omaatuntoa siitä ja tästä ja tuosta, ja sitten repsahtanut oikein kunnolla, mielialasyönyt syystä tai toisesta tai siksi, että lykkäsin mielitekojani, eli sokerimonsteri on kostanut karttuisalla kädellään kaksin verroin.

Viime perjantain söin töissä ensin kaksi lautasellista täytekakkua, sitten lounaan, sitten lakritsaa välipalaksi, jatkoin hääkakkupuffettiin jossa söin vuoron perään sekä suolaista että makeaa kahden tunnin ajan (olikohan 9 lajia makeaa, yksi niistä oli jopa minulle liian makeaa), muutaman lasin viintä, sitten oluen, ja kun miesraadin jäsenellä oli vähän hiukopalan nälkä päädyin tiirailemaan lähikuppilan kakkuvalikoimaa ennen kuin tajusin, ettei asiassa ollut enää mitään järkeä. Otin vain valkoviintä. Ei mitään vaikutusta painooni.

En ole tottunut asioihin jotka ovat stabiileja. Tunnen kutkuttavaa viehätystä sitä ajatusta kohtaan, että ihan pikkaisen, ihan vain salaa sokerimonsterilta, tekisin aina silloin tällöin jotain pieniä valintoja jotka olisivat ihan vain vähän vähemmän epäterveellisiä kuin mitä voisivat olla. Mitähän tapahtuisi? Osaisinko vähentää ihan vain kohtuudella, niin vähän, ettei heiluriliike kiepsauttaisi vaakakuppeja taas ihan toiseen ääripäähän?

Jos osaisin tehdä tämän salaa itseltäni, se voisi onnistua.

Terttu on toipunut ja lykkää uusia lehdenalkuja. Tätä ennen pidin sille puhuttelun - että kuulepas nyt Terttu, kyllä sinunkin pitää kantaa vastuusi tästä tilanteesta, ei se voi olla vain minun vikani jos unohdan aamulla töihin lähtiessä avata verhot jotta saisit auringonvaloa. Sinun pitää MUISTUTTAA minua.

Poika 1 sanoi, että on ihan normaalia että ihmiset joskus puhuvat yksikseen. Minä ihmettelin, että enhän minä itsekseni puhu, vaan Tertulle, kun minulla on sille asiaa.

I got everything I wanted.

Olen käynyt psykoterapiassa noin neljä ja puoli vuotta. Laittanut siihen aikaa ja rahaa, kahteen otteeseen. Nyt se on ohi, luulisin, jo jonkin aikaa sitten.

Tällä viikolla tajusin, että se on ollut iso urakka, ja olen tehnyt työtä, ja olen siitä aika ylpeä. Tunsin väsymystä ja voimattomuutta, mutta erilaista sellaista, kun ihan oikeasti vihdoin ymmärsin, etten voi tehdä mitään asioille, jotka ovat tapahtuneet 50-luvulla. Tai sen jälkeenkään. Ehkä vasta 90-luvulta lähtien olen ehkä tehnyt sellaisia virheitä, joista minun on oletettavaa kantaa vastuuta tai jonkinlaista pohdiskelevaa syyllisyyttä, vaikka en niitäkään voi enää korjata. En ole koskaan voinut muuttaa menneisyyttä, mutta olen luullut, että minun silti pitäisi, että asiat ovat jotenkin minun vastuullani.

Nyt minun vastuullani on tämä hetki, mitä nyt teen, ja se ei ole helppoa enkä tee aina asioita niin kuin haluaisin.

Miksi aina muutun ynseäksi teiniksi, kun äitini on paikalla. Olen siihen vähän liian vanha. Olen tehnyt monenlaisia valintoja jotka ärsyttävät häntä, sotivat hänen arvojaan vastaan, ja huokaan nyt helpotuksesta kun tajuan, että sen lisäksi että ne ärsyttävät ja sotivat, ne ovat myös asioita jotka oikeasti olen halunnut elämääni. Minun elämäni on hyvin paljon sellainen kuin haluankin. Ja minun pitäisi osata olla kypsä ja huomioonottava aikuinen, ja kohtelias keskustelija, käyttäytyä.

Olisi kyllä kamalaa tässä vaiheessa, näin vanhana, tajuta tehneensä elämässään valtavasti asioita ainoastaan siksi, että ne ärsyttävät jotakuta muuta.

Olen minä perinyt ja oppinut hyviäkin asioita. Sen miten suhtaudun luontoon, tanssiin, musiikkiin. Sitten on asioita, joita minun oli kai tarkoitus oppia paremmin, mutta jotka olen myöhemmin karistanut päältäni. Turha nöyryys. Se on etenkin viime vuosina hilseillyt pinnastani kuin vanha maali. Ei siitä ole mitään hyötyä, se ei suojaa mitään eikä kiiltele houkuttelevasti enkä edes halua peittää sitä mitä olen. Olisi hienoa olla ihan vain kelohonkaa. En ole. Ehkä olen sellainen sympaattinen rustiikkinen lipasto jossa on monta eri maalikerrosta ja kolhuja erilaisista muutoista ja muksahduksista.

Ehkä olen liikaa aina miettinyt sitä, että joku katsoo. Ehkä mietin vieläkin, vähän tykkäänkin ajatuksesta, että on yleisöä. Senkin olen perinyt. Oikeasti ihmisiä ei edes niin kamalasti kiinnosta muut ihmiset, oma napa on lähinnä ja tärkein.

Tänä viikonloppuna on ollut ihmisia, mutta myös aikaa uppoutua takaisin itseen, hakea omat voimat takaisin. Nähdä tyttäriä. Tehdä lista asioista mitä pitäisi tehdä. Tai oikeastaan teen sen kohta. Tein listalta jo yhden asian, auto on nyt puhdas ja varmaankin n. 2 kiloa kevyempi, niin likainen se oli.

h

Mutta sitten tuli sattumalta mies.

Nyt olen korkeakulttuurilla kyllästetty, oikein kunnolla ja perusteellisesti. Tällaisen helmen löytämisen takia kannattaa käydä vaikka 15 kertaa teatterissa tuntemassa lievää epämukavuutta miettiessään, että onkohan haperruttanut aivonsa ja keskittymiskykysä loputtamalla määrällä HBO:ta ja Netflixiä, eikä enää pysty keskittyään oikeiden ihmisten läsnäolevaan näyttelemiseen.

Mutta ei hätää, kyllä siihen pystyy keskittymään, uppoutumaan, unohtamaan oman oleassaolonsa jos se on riittävän hyvää. Kävin katsomassa Lokin, Kansallisteatterissa, (Isäntämiehen ehdotus, Moottoripyörämessuihin yhdistettynä, mikä tekee asioiden yhdistelmästä jotenkin kansantajuisemmin ymmärrettävän). Se oli upea. Kertaakaan ei tullut hetkeä, että olipa kömpelöä, tai miksi ne noin. Tai joko tämä loppuu. Näyttelijät pitivät intensiteetin korkealla, kannattelivat joka liikkeellään ja edellään tunnelmaa, lähes koko ajan tapahtui useita asioita yhtä aikaa, teksti oli käsittämättömän hyvää ja tuoretta. Lavastus ja toteutus oli jotain menneestä ajasta ja hyvin vapaasti kaikenlaista myöhemmästä, ei mitään väkisin, kaikki oli niin luontevaa ja intuitiivista. Emmi Parviainen on ihana, ja oli ne muutkin aivan kamalan hyviä, sivuhenkilöitä myöten kaikki uskottavia. Kaikkein hienoimpia kohtia olivat ne, kun rakkaudessa pettynyt nainen seisoo keskellä kimaltavaa suihkua, päälle sataa kimaltavaa, painavaa hiekkaa (suolaa, luin äsken) joka musertaa. Se oli vaikuttavaa. Vuoron perään kaksi naista koki saman, ja tunne oli hyvin samaistuttava.

En ollut ikinä ennen käynyt Kansallisteatterissa. Sekin oli jännittävää. Ihan eri ihmiset kuin Oulussa, ihan eri näköisiä ja paljon monipuolisemmin pukeutuneita. Rennommin. Oulussa kaikilla on viimeisen päälle mietittyä Marimekkoa ja puukoruja ja värikkäitä pasminahuiveja. Oikeasti. Ja kaikki naamat ovat tuttuja, täällä on vain rajallinen määrä väkeä.

Minulla itse asiassa oli Marimekkoa ylläni, mutta sellainen musta ajaton jokapaikanmekkoni, jota ei ehkä edes Marimekoksi tunnista. Olen käyttänyt sitä niin paljon, että se on jo excelissäni kohonnut täysin siedettävälle hinta/käyttökertatasolle, ja se oli vallan hyvä valinta tilanteeseen, jossa olen jännittävästi pois turvavyöhykkeeltäni. Juuri tällaisilla tilaisuuksilla perustelin ko. vaatteen hankinnan aikoinaan.

Väliaikatarjoilut piti tilata etukäteen, ja niiden sijaintia tiedustella juuri oikeasta lämpiöstä. En ole ikinä oikein ymmärtänyt sanaa "lämpiö". Se on vähän kuin "kylmiö", tai "ränni" tai "lennätin", ja en oikein osaa hahmottaa miksi sen nimi on juuri tuollainen, jotenkin olosuhteisiin tai toimintaan viittaava, vaikka oikeastihan se on kahvio/aula/odottelutila. Tämä ei ollut aivan yksinkertaista.

No, olisin löytänyt meidän tarjoilumme ilman opasteitakin, koska en nähnyt koko lämpiössä muita olutpulloja kuin Isäntämiehelle tilaamani. Minulla oli lasi punaviintä ja toinen vettä. Siinä istuessani kuuntelin paikallisten pasminahuivimummojen keskustelua (heillä ei ollut huiveja, mutta olivat selvästi vakiokalustoa). "Miten ihana tsehovilainen tunnelma!" "Miten hienoa ruumiillista näyttelyä!" Olin kovin samaa mieltä, hilpeänä punaviiniäni siemaillen ja itseäni havainnoistani onnitellen. Vaikka en ole juurikaan venäläisiä klassikoita lukenut, luulen nyt ymmärtäväni, mikä on tsehovilainen tunnelma. Ja tunsin, että koin nyt jotain sellaista, mitä olen aina halunnutkin.

Suosittelen, se oli kovin hienoa. Vaikka ei koskaan muuten kävisi teatterissa. Nyt tajusin, että rimani aiheen suhteen pingahti juuri nyt kovin korkealle.

Täällä siitä on kirjoitettu ihan sillälailla perusteellisemminkin, ja kuvankin lainasin: https://voima.fi/artikkeli/2019/miksi-tsehov-on-tarkeaa/

Ensitreffit alttarilla -kauteni päättyi tähän. Emme käyneet Suomenlinnassa, mutta kyllä, minä haluan jatkaa. Olen antanut itseni ymmärtää, että niin hänkin, sen kummemmin kyselemättä. Varailemme nyt kiivaasti lippuja kevään festareille ja hän kysyi kainosti, tiedänkö minkä kokoinen pää minulla on. Että siis sopiiko hänen vanha kypäränsä minulle, ja voisimmeko kevään mittaan viettää aikaa hänen rakkaan harrastuksesa parissa. En sentään käynyt messuilla (hänellä oli varmasti paljon hauskempaa siellä äijäporukassa). Sen sijaan hömpöttelin päivän isolla kirkolla lapsuudenystäni kanssa, joimme aamupaladrinksuja, shoppailimme ilman kenenkään lapsia ja söimmä sitä sun tätä. Oli mukavaa.