Viikko on ollut kiireinen ja tapahtumarikas. Olen yrittänyt harjoittaa uusia taitojani, sitä, että kellun ajan päällä enkä uppoa siihen niin, että virtaus vie minut enkä pääse pintaan hengittämään riittävän usein.
Taas vesikielikuva. Niitä on aika paljon. Mutta ehkä jos ajattelen itseäni elämässäni, tunnen aina uivani. Joskus laskeudun valveesta uneenkin kuin veteen ja lähden uimaan.
Olen tehnyt töitä, aika paljon, en ehkä ajallisesti mutta jos laskee ampeereja ja voltteja, vähän rouheasti mutta kaikkeni yrittäen. Menin vähän epämukavuusalueelleni, ihan pikkasen koulutin tai valmensin ideatasolla asioita, enkä vain ollut liikkeellä sillä agendalla, että minä nyt kerron prosesseista ja tavoista toimia. Tai ehkä se onkin oikeasti mukavuusaluettani. Se meni ihan ok, ei ehkä aivan loistavasti, mutta seuraavalla kerralla olen pirskahtelevampi. Sitten torstaiaamuna ei enää ollut ihan niin kiire, hain kupin kahvia ja istuin työpöytäni ääressä jalat ristissä tuolilla, rapistuttelin papereita, hörpin kahvia, korjasin silmälasieni asentoa, silmäilin sähköpostiani ja mietin, että on tämä oikeastaan mukavaa. Että on paikka mihin tulla ja leikkiä aikuista toimistotätiä. Että täällä ajattelen näitä, ja sitten illalla ajattelen muita.
Selätin karmaisevan ruokakarmani. Tein pitkään ja pieteetillä haudutettua pulled porkia, tuoreella chilillä tulistettua mojo-tahnaa, papusalsaa, nachoja, ja tortilloja. Kutsuin klaanini (tyttäret ja niiden lisäosat eli pojat) syömään, ja vihjaisin isäntämiehelle, että kööri on koolla jos haluat tulla käymään esittäytymässä.
Ruoka oli hyvää, keskustelu pyöri ehkä kahdessa eri ringissä vain hieman risteillen, mutta ensivaikutelmat on nyt vaihdettu ja selvisimme kaikki hengissä pahemmin traumatisoitumatta.
Kaunomieli valitti jälkeepäin, että vaikka hän on jo teoriassa aikuinen, on epäinhimillistä ja sylettävää joutua näkemään äitinsä ihastuneena, ja on epäreilua, kun hänen ydinperheissä kasvaneet ystävänsä eivät ymmärrä olla hänelle empaattisia aiheesta.
Tänään, heti työviikon päätyttyä, töissä, takki niskassa, soitin Kaunomielelle ja ehdotin elämysmatkaa jonnekin vapaavalintaiseen kohteeseen. Joskus käymme tällaisella elämysmatkalla katsastuskonttorilla, autopesulassa, apteekissa tai Prismassa. Nyt Kaunomieli ehdotti Helene-elokuvaa, joka alkoikin sattumalta juuri sellaiseen aikaan, että selviydyttyämme kaupunnille ehdimme hitusen ruokkia itseämme paikassa, jonne Diivakin ihan sattumalta ilmestyi kaveriaan tapamaan, olimme teatterin penkeissä minuutilleen leffapelin loppumisen aikaan. Kosmiset linjat olivat suosiollisia tänään.
Helene oli visuaalinen ja kaunis elokuva, hieno suoritus Laura Birniltä, toki muiltakin näyttelijöiltä. Ehkä Birn ei mielessäni muuttunut kuitenkaan Heleneksi, koska hänen omakuvansa ovat niin muuttuneet häneksi itsekseen, että vähänkin erilaiset kasvot eivät vain omaksu sitä paikkaa. Erilainen leuka, Helene varmaan näytti vähän umpimielisemmältä ja itsepäisemmältä. Mutta hieno elokuva silti. Ja hieno taiteilija.
Helen pyysi 50 markkaa per taulu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti