Like a jo-jo.

Koin eilen jotain poikkeuksellisen hienoa. Jojo, eli oululainen tanssin keskus sai vihdoinkin houkuteltua minut oikein ostamaan liput (yleensä olen vain hengannut heidän järjestämiensä ilmaistapahtumien liepeillä, poislukien taannoinen Race Horce Company). Houkuttelin Kaunomielen mukaani kiihkoillen "tule katsomaan kun Jorma Uotinen tanssii Anna Kareninana!" Kukapa tuota myyntipuhetta voisi vastustaa, harhaanjohtavuudestaan huolimatta. Uotinen oli tietysti Kreivi Karenin, ja Annana tanssi joku ihana ulkomaalainen nainen, jolla oli n. kaksi ilmettä kasvoillaan (kauhistunut ja kummastunut), mutta tuhat ja kaksisataa pelkästään vasemman kätensä pikkurillissä. Katsokaa halutessanne tarkemmat faktat produktiosta täältä, minä en niihin faktoihin niin keskity: https://www.jojo.fi/teoskuvaus-anna-karenina

Jo saliin jonottaminen oli melkoinen elämys. Paikalla oli 97% naisia, Kaunomieli selkeästi joukon nuorin. Elintasorouvia, älyköitä, kulttuurin suurkuluttajia ja varmaankin myös tuottajia, suurimmalla osalla älykkään näköiset sarvisankasilmälasit ja joko rohkein värein kuvioitu laadukas tunika tai sitten suuri värikäs huivi kietaistuna tumman asukokonaisuuden piristykseksi. Silti astetta enemmän variaatioita teemaan kuin normaalisti kaupunginteatterilla. Mietin, kuka ei kuulu joukkoon, ja jos en, niin haluaisinko sittenkin?

Tarvitsen kyllä silmälasit; kokeilin huvikseni hassunhauskannäköisiä apteekkilaseja, ja hämmästyin nähdessäni Kaunomielen kasvot pitkästä aikaa selkeästi. Tosin vain oikealla silmälläni, mutta kumminkin. Ehkä sellaiset suurehkot, sarvisankaiset olisivat vallan mainio valinta myös minulle.

Sitten ovi avattiin, ja heti ovella oli vastassa illan isäntä, Kreivi Karenin, hänen surullisen nuori mutta lumoava vaimonsa, hovimestarinsa ja taloudenhoitajansa sekä joukko muita, valkoisella kalkilla taustahenkilöiksi maalattuja hahmoja. Tulkaa sisään, istukaa pöytään, tännepäin, kas tässä, saako olla tuoli. Istuimme pyöreän pöydän ääreen, eikä meitä tainnut edes olla kovin montaa. Kaikki istuimet toki olivat täynnä ja esitys loppuunmyyty.

Istuimme toiseen, eli takariviin. Kaunomieli oli tästä sitä tyytyväisempi, mitä pidemmälle ilta eteni, koska eturivin edessä oli pöytä, jolla oli lautasia, tarjolla oli kivenmurikoita ja sulavaa jäätä. Ortodoksipappi tai -munkki kävi myös tuomassa niille siunattuja munia. Pöydillä tapahtui myös erinäisiä kierähdyksiä, ryömimisiä, rakastavaisten intiimejä kohtaamisia, ja heti alkuun Uotinen kävi nuuskimassa pöytien takana istuvia katsoja Venäjä-karhuna. Yleisöä myös haettiin tanssimaan, sinne lattialle, tanssiaisiin, ja sitten heidät karjuttiin poistumaan kun Kreivi Kareninille tuli kiukkukohtaus.

Olin alkuun yllättynyt ja jännittynyt, tuntui pelottavalta olla niin lähellä esiintyjiä, kaikki ilmeet ja reaktiot alttiina. Entä jos taas nauraisin hysteerisesti? Vääntälisin naamaani tuskaisesti, pyörittelisin silmiäni?

Sitten he alkoivat tanssia, ja rentouduin. En nauraisi, ei olisi mitään syytä olla tuskainen, he olivat niin mielettömän hyviä. Lavalla tapahtui outoja asioita, paljon. Kaikkea en ymmärtänyt, ja mietin, auttaisiko kirjan juonen tunteminen tässä hieman paremmin (muistan vain pätkiä elokuvasta), mutta sitten totesin, että mitä väliä, parempi vain saada tässä kaikki ja nyt, ihan miten päin vain tarjoiltuna.

Jossain vaiheessa porukka juoksi ympäri lavaa "tarjottimilla", siis hopeiset tarjottomimet vyötärönsä tai kaulansa ympärillä. Annalla tarjotin oli käden ympärillä, hän juoksenteli ympäriinsä kauhuissaan, hervottomana heiluvaa kättään tarjottomille kantaen. En ytmmärrä, mitä siinä tapahtui, mutta kun kyse on Venäjän historiasta, aina voi esittää olettaman, että tällä viitataan maaorjuuteen. Pappi syötti Jormalle keitettyjä kananmunia. Kaikki outous ei silti peitonnut itse tanssi voimaa.

Bändi oli ehkä hienointa, vaikka kaikki muukin oli huikeaa. Musiikki oli osittain flamencoa, osittain jotain muuta. Osittain se ei ollut musiikkia, vaan ääniä. Bändi ei erottunut näytelmästä vaan näytelmä kasvoi ulos bändistä. He olivat myös lavalla tämän tästä, tanssiin osallistuen. Mieslaulajan ääni oli niin kaunis. Tunti meni aivan liian nopeasti, tuntui, että tuo oli vain pintaraapaisu siihen kaikkeen, mitä nuo tanssijat osaisivat ilmaista, jos tanssisivat ilman tätä tarinan viitekehystäkin. Jorma tuntui tuossa seurassa jopa vähän pehmeältä, pliisulta, hyväntahtoiselta patriarkalta joka levitteli käsiään ylpeänä, katsokaa, nauttikaa. Kyllä kiitos, niin tein.

Vain yksi näytös, yksi ilta, vain n. 100 katsojaa. Mitä tuhlausta!

Tuo oli kertakaikkisen upeaa. En voi mennä tavalliseen teatteriin nyt kovin pitkään aikaan, sanoilla tapahtuvat asiat ovat niin kömpelöitä tämän jälkeen, kuin TA-VU-VII-VOIN tarjoiltua tekstiä. En olisi muuttanut tuosta mitään. Nyt oikein pelottaa, entä jos en olisi silloin kääntynytkään ympäri, ja kävellyt kolme askelta taaksepäin lippukaupan avoimelle ovelle, kun asia pälkähti yhtäkkiä päähäni.