Unohdan kaikki menneet askeleet.

Sisäisellä odottajanaisellani on tyhjän pesän kriisi. Ei oikeastaan ole mitään odotettavaa. Siis siinä mielessä, että se oikeuttaisi Sitku-elämiseen. Hän ei lähtenytkään enää pois, vaan jäi. Tarot-korttini kuiskailivat minulle noin alusta alkaen, mutta en silti antanut itseni juurtua uskomaan niin. Oikeastaan vasta nyt, kun hän alustavan aikataulun mukaan olisi ollut jo muutaman viikon ajan Etelämantereella pingviiniensä parissa, havahdun tämän tästä sellaiseen ylikuohahtavan kihahdukseen, että kas, mikäs könsikäs se tuossa onkaan, keittiössäni kokkaamassa aamupalaa.

Olemme palanneet tanssin pariin. Kun Valssimies tanssii tai soittaa kitaraa, minusta tuntuu, että näen hänen päänsä sisään. Näen miten asiat liikkuvat, miten notkea mieli hänellä on, vaikka se pystyykin pyörittämään suurta kuormaa kerralla. Alan uskaltaa välillä olla ihan vain vietävissä. Luulen, että joskus aiemmin olen yrittänyt olla, mutta siinä kävi huonosti, ja sitten olen ollut koko ajan ratin takana, ruorissa, vallan kahvassa tiukasti itse.

En silti vielä huolestuisi.

Vaikka kyllä minua toissapäivänä vähän hävetti. Hääräsin keittiössä varmaan jo toista tuntia, viikon ensimmäistä täysimittaista kotiruoka-ateriaa viimeistellen. Aurajuusto-punajuurivuoka kypsyi uunissa perunoiden kanssa ja pihvit olivat jo folioon käärittynä alatasolla muhimassa, pippuri-kuohukermakastike poreili hellalla kasaan kutistuen ja minä selasin netistä täydellistä suklaakakkureseptiä. Tietenkin pukeutuneena esiliinaan, jossa oli vaaleanpunaisia ruusukuvioita. Valssimies odotteli ateriaa miehekkäästi olohuoneessa näppäillen kitarasta klassisia espanjalaissointuja.

Kaunomielen Whatsap-viesti putkahti näytölleni. Hän oli saanut luennoitsijalta vuoden 1931 Naisen Ääni -propagandalehtisiä. Naiset, murtautukaa pois kyökistä, ottakaa oma oikeutettu paikkanne yhteiskunnassa! Oi miten hienoja!

Katsoin itseäni peilistä ruusuessussani. Näin pitkälle henkilökohtaisesti minä siis olin tällä ristiretkellä n. 90-vuodessa ehtinyt.

Löysin kuitenkin ihan mielenkiintoisen reseptin. Siinä oli monta melko turhan kuuloista kommervenkkiä ja työvaihetta. Minulla on sellainen syndrooma, että en pysty noudattamaan reseptejä. Yritän kyllä, melko usein. Muulloin käytän reseptejä vain inspiroitumiseen.

Nyt yritin noudattaa reseptiä, enkä skippaillut työvaihteista yhtäkään. Tai no en vuorannut irtopohjavuokaani leivinpaperilla, ja paistoin kakun ihan vain yhtenä könttinä, en jakanut kahteen eri vuokaan. Enkä tehnyt pinnalle spiraalia lastan avaulla. Enkä käyttänyt koristeluun lehtikultaa. Unohdin sipaista ohuet kerrokset aprikoosimarmeladia kerroksiin, vaikka muistinkin ostaa marmeladin. Niin ja koska lisäsin sulan suklaan voi-sokerivaahtoon liian kuumana, kompensoin asiaa käyttämällä aivan liikaa tuorejuustoa. 160 grammaa liikaa. En usko, että se on pahasta.

Oli suorastaan pelottavaa, että kakusta tuli niin paljon ohjeen näköinen. Kohta maistamme sitä, naismiehityksellä. Kehotin Valssimiestä evakoitumaan hetkeksi.