Jalokivet juhlan jälkeen uusiin vaihdetaan.

Viikot kulkevat eteenpäin kiireellisten asioiden tilkkutäkkinä.

Mitähän tässä on tapahtunut. Ei juurikaan paljoa. Tottumista. Toistoa. Uudenlaisten asioiden opettelua. Uudenlaisten tapojen opettelua, miten minä haluan olla ja mikä ei enää ole pakko. Vapautumista joistakin sotkuisista vanhoista rihmoista jotka kiristyvien siimojentavoin ovat rajoittaneet liikeitäni. Hieman selkeämpi kuva, pieni oppimispyrähdys. Ei mitään korkealentoista tai erityisen mieltäylentävää kuitenkaan, vaan sellaisia perustaitoja joita ihminen tarvitsee eloonjäämiseensä. Että ei itse satuttaisi itseään. Että ei heittäytyisi junankiskoille odottamaan tai siihen kyllästyttyään jyrkänteeltä alas. Että uskaltaisi laiskasti olettaa, että asiat voivat edetä kohti muutakin mahdollista skenaariota kuin vääjäämätön tuho ja julkinen teloitus.

Ikäkriisi kurkkasi jälleen syksyn nurkan takaa, senkin pitkänenäinen utelias noita-akka, joka asiaanko sen pitää päästä sanomaan kantansa. Ikä on fakta, numero, iso määrä päiviä elettyä elämää. Se on myös keho, joka toipuu hitaammin ja väsyy helpommin. Vaatii enemmän. Toisaalta, pidän kehostani, se on sitkeä ja vahva ja herkkä ja toimiva.

Keksin yhden nerokkaan konstin ikäkriisiin. Kuvittelen olevani 10 vuotta vanhempi kuin oikeasti olenkaan. Sitten vain nautin siitä tunteesta, että kas miten nuori ja viriili olen, ja miten kanssaihmiset suhtautuvat minuun kuin hämmästyttävän nuoreen ihmiseen. Siinä on ikäkriisini ydin - pelko ja havainto siitä, että ihmiset suhtautuvat minuun eri lailla kuin ennen, koska en ole enää nuori, täynnä lupausta ja odotuksia.

Jouduin hankkimaan lukulasit. Näen paremmin, myös talvessa punottavat ihohuokoseni ja silmänympärysryppyni. Joskus tuntuu, että omat kasvot, ne tutut, vain häivähtävät paikalla jonkin ilmeen aikana, ja muulloin olen joku muu. Joku sukulaisteni näköinen täti-ihminen. Joskus tuntuu, että olen sama 14-vuotias kuin ennenkin.

Ehkä voin jälleen lukea kirjoja.

Viikonloppuna kuuntelin kosken kohinaa ja haistelin tulta. Istuin ja tyttäret pulputtivat ympärillä, vävypojat kohentelivat tulta sopuisan kilpailuhenkisesti. Anoppius - siinäkin on taas yksi rooli, joka on pitänyt omaksua, ja ymmärtää. Että he näkevät minut niin, tietynlaisen raamin läpi.

Värjäytin hiukseni, ja niissä on hieno leikkauskin. Yhtäkkiä ne ovatkin jälleen aika pitkät. Heti kun olin pitkän, luonnonvärisenä viettämäni kauden jälkeen hetken mielijohteesta värjäyttänyt ne, näin ensimmäisen jakson uusimmasta Ensitreffit alttarilla -tuotantokaudesta, ja tajusin että Marianne on uusi hiusidolini. Ei ehkä niinkään vielä leikkauksen takia, mutta omien, harmaantuvien hiusten sävy sopii kauniisti aikuiselle naiselle. Nyt joudun aloittamaan alusta, mutta siinähän ei ole mitään uutta.

Toinen uusi voimaeläimeni on Päivi Mikkonen (Helppo elämä). Katsoin tuon vanhan sarjan kaikki tuotantokaudet läpi. Se on hauskasti kirjoitettu, toki osin vähän tönkkö ja kömpelö, ja Suomirock-tunnelmoinnit tekevät sarjasta vielä jotenkin erityisen sympaattisen.

Olen jotenkin osannut olla enemmän oma itseni, kantapäilläni, en varpaillani.

Nyt en löydä mitään musiikkia. Tarvitsen uutta.