Empty pages.

Hemmottelen itseäni ostamalla Tigerista turhuuksia. Mandariininhajuista käsisaippuaa. Kakunkynttilöitä. Vihkoja. Kulmalukkokansioita. Joogatiiliä. Porkkananteroittimen. Pesupusseja. Mausteita. Sateenvarjoja. Nylonkasseja.

Saan niistä ostoksista kummallista mielihyvää. En edes osaa suorittaa joogaa vielä niin hyvin, että tietäisin mihin tiiliä oikeasti käytetään.

Osa on tavallaan tarpeellisiakin. Kahdet rintaliiveistäni, identtiset, sitä Changen mustaa luottomallia, tekivät kaksoisitsemurhan. Tai ehkä se oli murha-itsemurha. Toisten liivien kaarituki tunkeutui ulos kanavastaan ja hinkkasi toisesta olkaimen katki ja vakavasti vaurioitti vasenta kaaritukikanavaa. Myös sivulliset saivat vaurioita; kaksinkertainen pesupussiviritelmäni oli hajalla. Kummallisesti nämä kahdet rintaliivit eivät olleet kumpikaan ne vanhimmat ja virttyneimmät, tai edes sellaset vähän harvemmin käytetyt, jotenkin hankalanmalliset tai -väriset yksilöt.

Ja niin pääsin jälleen Tigeriin. Ostin hennon ruusunpunaisen ja kirkkaan fuksianpunaisen pesupussin. Niitä pitää olla kaksi päällekkäin. En osta mustia pesupusseja, koska 95% vaatteistani on mustia, ja säilytän käyttöä odottavia pesupusseja pyykkikorissa. Ruusunpunainen ja fuksia erottuvat mustan seasta hyvin.

Aion yrittää toimia Dr. Frankensteinina ja säilöin toiset rintaliiveistä kaappiin odottamaan toimenpiteitä. Yritän parsia katkenneen olkaimen jälleen ehjäksi kunhan jaksan edes ajatuksen tasolla nostaa ompelukoneen esiin.

Ostan myös vihkoja. Aivan liikaa vihkoja. Ostan aina uuden, ja aloitan kirjoittamaan siihen ajatuksiani. Joskus ne liittyvät johonkin teemaan. Joskus eivät. En usko, että monikaan vihkoista on tullut täyteen, mutta uuden vihkon aloittamisessa on aina jotain keväistä tunnelmaa.

Nyt ostin kauniin muistivihkon, jonka saa niputettua kasaan kuminauhan avulla. Mustalla pohjalla on valokuvamaisia utuisia kukkia, jonkinlaisia sipulikasveja, oletan. Kannan tuota vihkoa mukanani, että kirjoittaisin ylös ajatuksiani, silloin kun niitä pätkähtää päähäni. Tai havaintojani. Ja voisin sitten myöhemmin kirjoittaa niistä jotain kaunokirjallista. Kuten André Brink.

Tutustuin Brinkin kirjallisuuteen sinä kautenani, kun Kahlasin kunnankirjaston sisältöä läpi A:sta lähtien. Lainasin kultakin kirjailijalta aina edes yhden teoksen, ja luin sitä sen verran kuin huvitti. Onneksi Atwood alkaa A:lla. Ja Allende. En tainnut päästä B-kirjainta pidemmälle.

Kävimme Kirpun kanssa kirjastossa, ja hän lainasi kirjan. Ajattelin, että tästä alkaa valtava, ahmiva lukemiskausi. Hän on nyt lukenut saman kirjan uudestaan ja uudestaan ainakin kolmasti.

Kesän jälkeen arki on ollut omalla tavallaan helpotus. Asiat lomittuvat ja pätkittyvät enemmän. Ei ole niin isoja kaoottisia lammikoita eri suuntiin tauhkovia tahtoja tai niin paljon eri ratkaisumalleja kuin tiiviisti tahditetuissa työ- ja kouluviikoissa. Huomio kiinnittyy muuhunkin, kuin niiden nappien painelemiseen, mitä aikuinen-lapsi rajapinnastamme löytyy, aina uteliaana kokeillen, mitäs tästä napista tapahtuu. Kirppu on hyvä arvaamaan, mistä napeista saa aikaan suurimmat ilmiöt. Nyt on kuitenkin jo hetkiä, että olemme vain samassa tilassa helposti ja turvallisesti ilman välitöntä provosoimisen ja provosoitumisen vaadetta.

Omat lapseni ovat lipuneet muutaman asteen kauemmaksi. Minulla oli siitä ensin hätä, mutta heillä tuntuu menevän ihan hyvin. Ja aina välillä he käyvät lähellä, helposti. Ehkä äiti-lapsi-suhteen ei pidäkään olla enää niin lähellä elämän keskiötä, kun on jo kolmattakymmenettä vuotta vanha. Tulee tilaa muullekin.

Olen kyllä juuri nyt taas aika väsynyt. Ihoa kivistää kuivuus, kun kesän hyvinvointi karisee nahasta rusketuksen myötä. Haluaisin nukkua ainakin 500 litraa, uida kilometrin manteliöljyssä, katsella horsmanhaituvaisia peltoja ainakin viisi päivää ja pohkeeni ja yläselkäni tulisi mureuttaa jollakin mekaanisella tai kemikaalimarinadilla.

Tanssiminen alkoi jälleen, ehkä siitäkin johtuu osa tästä. Pääni kuitenkin pitää tanssista, edelleen.