What a way to make a living.

Minun piti tänään olla hetki huomion valokeilassa. Ei mitenkään erityisen glamöröösisti, jaoin vain arkisesti tietoa uusista asioista vanhoille naamoille, joiden kanssa työskentelen päivästä toiseen. Eikä minua tuollaiset tilanteet varsinaisesti jännitä. Mutta jos otetaan vaikka sellainen kahden viikon aikajana elämästäni, niin juuri tänään oli sellainen päivä, jolloin kannattaisi olla kohtuullisen siisit, itsevarma, selkeäsanainen ja vakuuttava.

Valmistauduin asiaan henkisesti. Sisäistin asiani, tarkistin faktoja, järjestin powerpointtini, verryttelin sanavarastoni ja harjoittelin, että saan suoriuduttua aiheen jaastamisesta sovitussa ajassa. Olin varannut napakan ajan, jotta en veisi turhaa aikaa keltään. Nukuin näkemättä unia, joissa huomaan olevani ihmisten joukossa alasti. Oikeastaan nukuin harvinaisen hyvin.

Aamulla varmistin huolellisesti, kaikki tarvikkeet sängynpeitolle kasaten kuin tarkka-ampuja strategisesti oikein valitussa huoneistossa, valmistautuessaan tähtämään ikkunasta kohti pahaa-aavistamatonta valtionpäämiestä tai muuta Tärkeää Kohdetta, että minulla on puhelin (jonka unohdin kotiin esim. eilen), koti- ja työavaimet (jotka unohdan tämän tästä), kuvakortti (jota en useinkaan muista käyttää, vaikka muistaisin ottaa sen mukaani), läppäri, läppärinjohto (jonka unohdan usein), meikkipussi (jonka unohdan n. kerran kuukaudessa), turvavaatesestti, joka sisältää alustopin, joka ei hilaudu huomaamatta mahamakkaran päältä ylös, siltä varalta, että vartalon yläosan asuni päällimmäinen kerros, eli mukavasti istuvan mustan neule päättäisi kesken esityksen purkautua lankakeräksi tai syttyä tuleen spontaanisti sekä farkunomaiset housut. Olen syksyn mittaan unohtanut ottaa housut mukaan töihin vain kerran. Vietin päivän urheilutrikoissa ja jonkinasteisessa henkisessä alennustilassa. Minulla oli kyllä pitkä paita. Varmuuden vuoksi laitoin jalkaan sellaiset kengät, joilla voi sekä pyöräillä, kävellä sisätiloissa päivän, tanssia balettia ja nousta maihin Normandiassa. Että jos tilanteet vaikka äkillisesti muuttuvat tavalla jota en osaa ennakoida, TAI jokin uusi elämänmuoto on puhkeaa aktiiviseksi työpaikallani sijaitsevassa kaapissa, jossa säilytän kohtuullista valikoimaa mustia, enimmäkseen sisätiloissa käyttämiäni kenkiä, että en sitten ole siellä ihmisten edessä vaikka vähän lösähtäneissä rusehtavissa goretex-vaimennuspohjalenkkareissani, joiden nauhat ovat vähän rispaantuneet, ja jotka ehkä vähän haisevat koiranpaskalle, eivätkä sovi muuhun väriskaalaani (mustat-musta-musta-kalpea-musta).

Eväitä en edes yrittänyt muistaa. Onneksi vahingossa, kun en tyhjentänyt reppuani, mukaani eksyi myös lompakko, joka auttaa kovasti ravittuun tilaan pääsemisessä, jos ei kanna mukanaan ruokaa.

Asioiden muistaminen on minulle nykyisin hyvin vaikeaa. Oikeasti vaikeaa.

Minulla on pyöräilyn myötä kasvanut sellainen aamurutiini, että herään, nukun vielä tunnin, herään uudelleen, laitan kahvia tippumaan, käyn suihkussa, juon aamukahvin, lusmuilen määrättömän ajan, sitten rasvailen itseäni sieltä täältä, levitän kasvoille CC-voiteen ja irtopuuterin, puen ja lähden töihin. En muista laittaa hiuksiani. Tämän lomassa lähettelen Whatsap-viestejä maapallon toiselle laidalle, jossa kello on ilta. Sitten pyöräilen, ihan sitä tahtia miltä milloinkin tuntuu. Ylitän ja alitan monta siltaa. Yritän nauttia asvaltista ja puista ja ilmasta ja unohtaa missä olen. Aika usein eksyn Syynimaalle. Se on lopulta yllättävän pieni paikka niin monen eksymisen määränpääksi, ja sieltä on vaikea päästä pois. Luulen, että tiet ovat siellä pieniä spiraaleja, joita on monta vierekkäin, mutta ne ovat jotenkin limittyneet aika-avaruuteen niin tiheään, etteivät näytä siltä google mapsissa.

Vasta kun pääsen töihin, kuivaan hiusrajani ja pyöräilyn viimasta itkuuntuneet silmäkulmani, kaivan loput meikit pussistani ja maalaan itselleni rajaukset, kulmakarvat, ja tököttelen ripsiväriä.

Nytkin siis pyöräilin töihin hyvissä ajoin. Vaihdoin topin, neuleen ja kengät. Housut olin nokkelasti pukenut ylleni jo kotona. Ne jokapaikankengät olivat vain äärimmäinen varatoimenpide. Työpaikan pukuhuoneen pölyisessä kaapissani oli ne samat pehmeäpohjaiset balleriinat, joita olen käyttänyt jo 112 kertaa (kertoo Excel), ja tunsin valheellista elämänhallintaa.

Kuivasin otsanrajan ja silmät, puristelin hiuksiin vähän kuituvahaa, ripustin kuvakortin kaulaan ja kaivoin meikkipussin esiin. Rajasin silmät. Sitten tummensin kulmakarvojani. Aikaa oli ihan hyvin, ehtisin vielä kerrata materiaalin, tankata kahvia, ja sokeripitoista jukurttia että olisin aivan sähköjäniskäyrän lakipisteessä juuri esitykseni ajan, käydä vessassa, viritellä johtolaitteisiin piuhoja jotka kuljettava ääniä ja kuvia, testata, että internet on vielä tänäänkin olemassa.

Sitten otin ripsivärin. Sen jo yli kuukauden käytössä olleen, vähän kuivankarhean, tavallisen Lumeneni, jolla saa tarmokkaasti tököttäen luotua itselleen melko voimakkaat, tahmaiset ja kaarevat ripset. Avasin ripsarin kierteistään, ehkä hieman varomattomasti kasvojeni edessä, ja myös käden liikkeeni oli melko uskalias, koska vedin ripsivärin harjaosan suoraan kohti oikeaa silmääni. Ja kas, repussa kuljettamani läppäri oli ilmeisesti jäänyt jotenkin surisevaan tilaan. Ja ollut kuuma. Ja kuumentanut meikkipussini sisältöä. Ripsivärini olikin ensimmäistä kertaa ikinä nestemäisessä muodossa, ja harjan kaari lennätti sitä valtavan loiskauksen suoraan oikeaan silmääni. Niinkuin siis kulmakarvasta poskipakaran alaosaan asti. Säikähdin, ja tökkäsin harjan toiseen käteeni. Molemmat käteni olivat siis myös syvänmustassa mascarassa.

Märkä laitostaiteltu käsipaperi apunani rapsuttelin oikeasta silmästäni pois mascaran, rajauksen, puuterin, cc-voiteen ja osan orvaskedestäni. Minulla ei ollut mukanani kosteusvoidetta, cc-voidetta eikä puuteria, koska laitan ne aina kotona, eikä niitä yleensä ole tarpeen lisätä päivän aikana. Rajasin oikean silmäni uudestaan symmetriaa tavoitellen. Lopputulos näytti siltä, kuin minulla olisi normaalit meikit mutta niiden alta kuultaisi surullisesti yksi musta silmä.

Keskimäärin tämä nyt kuitenkin oli ihan siedettävää. Kerran aiemmin julkinen esiintymiseni on saanut välineistön räjähtämään spontaanisti ja aiheuttamaan palohälytyksen, jonka seurauksena viisikerroksinen toimistorakennus tyhjennettiin hätäisesti. Oli pakkasta. Toisella kertaa empirelinjaisen kesätunikani viisi nappia spontaanisti aukesivat, yhtäaikaisesti ja hetkessä, paljastaen rintaliivini, ja sen verran ihoa, kuin niiden alta näkyi. En edes lopettanut lausetta kesken, vaan jatkoin, englanniksi, samalla paitaani napittaen. Muistan miettineeni, että onneksi oli nämä vähiten virttyneet liivit tänään.