Path to the rainbows end.

En ole aivan varma, onko näin suuri omaseuraisuus minulle hyväksi. Nautin kyllä siitä, kun olen yksin. Sielu lepää ilman ärsykkeitä. Ärsykkeillä en tarkoita sitä, että muut ihmiset olisivat erityisen ärsyttäviä, vaan sitä, että on hyvä ettei koko ajan tarvitse reagoida. Haluaisin, tai tarvitsisin olla sellainen, että reagoin hitaammin, olla enemmän omien rajojeni sisässä, tarkkailla, tulla reaktioideni kanssa oman kuplani sisältä ulos vain tarkoituksella ja harkiten. Jotenkin olen päätynyt rooleihin, joissa nopea reagointi on luontainen tapa toimia.

Haluan uusia rooleja.

Tai en minä tiedä haluanko mitään. Miksi koko ajan pitäisi haluta jotain. Olen kyllästynyt kaikkeen, haluamiseenkin.

Olen tarkkaillut kyllästymiseni astetta, niin kuin muitakin mieleni liikkeitä, sairaalloisella intensiteetillä nyt kun siihen on tilaa ja mahdollisuus, yksin, ilman ärsykkeitä, vähän kuin laboratorio-olosuhteissa. Olen onnistunut kyllästymään jo joihinkin toimintoihin, joita olen käyttänyt viilentämään aivojani ylikuumentumistiloissa. Kody Brown, hänen neljä vaimoaan ja 18 lastaan eivät jaksa enää kiinnostaa minua. Eivät vain kiinnosta. Se on kummallista, koska luulen, että elämässäni on tylsempiäkin harhauttavia ajanvietteitä. Purin 2000-palaisen palapelin alun pois ruokapöydältä, ensin väliaikaisesti ja hyvästä syystä, mutta en ole laittanut sitä siihen takaisin. Pyöräileminen. Pyöräilen silti, koska minun on pääsemän paikasta toiseen.

Vähän väliä luulen, että nyt liike loppui, ja vihdoin olen jollakin tasaisella alustalla. Sitten taas horjahdan tai luisun liian kovaa. Alan kyllästyä erityisesti tämän havainnointiin.

Mutta kyllä minä hieman luulen, että nyt olen jonkinlaisessa suvantokohdassa, jossa veden pinnan liikkeet ovat niin olemattomia, että voin erottaa, jos pohjasta nousee jotain virtausta, kirkasta vettä vedenalaisesta lähteestä tai johonkin ilmataskuun jäänyt kupla, joka vihdoin pulpahtaa pintaan. Tai asioita, jotka riittävän kauan aikaa mädäntyessään nousevat pintaan kaasunmuodostuksen takia.

Näen painajaisia. Niitä samoja, joissa tiedän, että vieras sivilisaatio tulee maahan. Vihdoin muutkin näkevät ne alukset. Teemme ruokaa yhdessä, ja yritämme sovitella kulttuurillisia eritapaisuuksiamme yhteen. Hekin yrittävät kovasti, mutta ovat ilmeisesti katsoneet televisiotamme joskus 80-luvulla, ja olettavat tuotetun viihteen olevan jotenkin vakavampi ja määräävämpi asia, kuin miten me sen ymmärrämme. Paljon kiusallisia tilanteita. Heillä ei ole lainkaan huumorintajua! Tämä havainto saa minut unessani todella väsyneeksi ja surulliseksi - voiko sellaista kasvattaa, jos ei ole edes maasta kotoisin?

Tunsin ahdistusta.

Toisessa, tai oikeastaan ensimmäisessä painajaisessani kuulin, että minulla on syöpä, ja että kuolisin siihen. Kävin lakonisesti läpi joitankin tyhjänpäiväisiä hoitotoimenpiteitä. Päivät kuluivat, seisoin ulkona, hengitin ja mietin, että maailma on kaunis ja minun pitäisi nauttia siitä, ja siitä, että olen elossa, mutta kun olen niin väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen. Ihan niin kuin hereilläkin. Mietin, että päiväni menevät hukkaan, vaikka tietäisin niiden määrän olevan rajallinen. Tunsin raivoa, miksi en jaksa alkaa vain nauttimaan kaikesta. Ehkä tuossa kohdassa tajusin, että näen vain unta, mutta en ollut varma, onko sillä oikeastaan niin väliä.

En miettinyt, että miksi juuri minä, tai että tämä on epäoikeudenmukaista. Ajattelin, että sen diilinhän minä tein - että saisin huolehtia lapseni isoiksi asti, ja nythän olen sen tehnyt.

Aamulla luin kännykkäni iltasanomista, että Mervi Tapolalla on syöpä.

Ei pitäisi varmaankaan katsoa niin paljoa American Horror Showta, jossa tehdään erinäisiä sopimuksia paholaisen kanssa.

Pitänee siirtyä Netflixissä kirjaimeen B.

Viime viikolla oli kyllä paljon elämää ja viihdettä iltaisin. Tiistain tanssin tangoa, ja se oli kohtalaisen mukavaa. Kävelin kotiin, vahingossa, ja jalkoihin sattui koska minulla ei ollut kunnollisia kenkiä. Tunsin jonkinlaista selviytymisen riemua, samanlaista kuin nuorena, että olen ihan vain omien jalkojeni varassa, ja pärjään. Pääsen kotiin, en ole avuton. Viime metreillä iski kyllä armoton vessahätä, mutta selvisin silti voittajana.

Keskiviikoksi sain kutsun suorittamaan ennaltasuunniteltua tehtävää, jossa piti ratkaista monia pulmia päästäkseen pois lukitusta huoneesta. Se oli viihdyttävää, nyt osasin hieman rentoutuakin ja nauttia tilanteesta, en vain suorittaa, kuten viime kerralla. Sain olla vähän eri roolissa.

Torstaina nautin kulttuuria. Race Horse Company. Pidin kovasti. Se oli viihdyttävää, rosoista, hauskaa, tyylikästä, ajatuksia herättävääkin. Miehiä oli mukava katsella, he olivat sympaattisia ja eivät liian harkitun viehättäviä. Taito tai suoritukset eivät sinänsä kiehdo minua tuossa muodossa, mutta läsnäolo kyllä. Temput antoivat heille syyn olla esillä ja kertoa tarinoita, ja niitä oli mukava kuunnella.

Eilen oli hauska päivä. Pyörin kaupungilla Kaunomielen kanssa. Hän löysi tarpeellisia asioita, kuten uuden kukkamekon. Minä ostin -30% alennuksesta olkalaukun, jota olen jo usein käynyt silittelemässä liikkeessä. Sellaisen, joka on suhteellisen ekologinen, sopivan pelkistetty, näppärät mittasuhteet, jotta sen kanssa voi tanssia kiivaitakin pyörähdyksiä, jos tanssilattialle asti pääsen. Sitten söimme kaikkea hyvää ja katsoimme kaksi jaksoa ensitreffejä alttarilla. Nauroimme ja kiljuimme inhosta.

Tänään minulla on iso ämpäri viileää vaniljavanukasta, yksinoloa, ja ajatus tuntuu mukavalta. Houkuttelevalta. Saan tehdä mitä haluan. Tai olla tekemättä mitään. Jaksaisimpa valita noista jomman kumman.