Jos nyt en niin en mene ollenkaan.

Minun on ylipäänsä vaikea kuunnella itseäni. Pienimmästäkin risauksesta tapanani on siirtää huomioni itseni ulkopuolelle, kuuntelen, mitä muut minulta odottavat, miten minun pitäisi reagoida, mihin voisin reagoida. Mihin voisin siirtää huomioini.

Silti minä tiedän, että olen jääräpäinen, itsepäinen, uppiniskainenkin, enkä halua tehdä asioita, jotka eivät tunnu minusta oikeilta. Enkä puhu jostain yleisestä moraalista tai oikeudentajusta. Aika harvoin arjessa on asioita, jotka vaativat valintaa mustan ja valkoisen väliltä. On vain rajaton määrä eri värejä ja sävyjä, eikä aina ole edes hyväksi valita vain omia suosikkejaan.

Minun on edelleenkin vaikea pysähtyä hetkeen, tarkoituksella, paitsi vahingossa, kesken jonkin tekemisen. Nyt kun minulla on enemmän tilaa aika-avaruudessani, harjoittelen tätä taitoa. Kuuntelen sisäänpäin. Jos en kuuntele, ruumiini, joka on ilmeisesti liittoutunut mieleni kanssa, ja toimii sitä suojellen, kieltäytyy yhteistyöstä.

Mikä on se osa minusta, se ulkoinen ja näkyvä, joka toimii minua vastaan? Minusta tuntuu, että se käy ohuemmaksi, ja kasvan sisältä kohti ulkoreunojani.

Yhtenä päinvänä, yöasussani, mieleni teki kieriä matolla, venyttää ruotoani ja kieputella selkääni joka naksahteli ja antoi vihdoin periksi. Ovikello soi. Nousin, avasin oven yllättyneelle kiinteistöhuoltohenkilölle. En ole varma, haluaisiko hän itseään kutsuttavan neidoksi, joten en tee niin. Tutkimme sitten yhdessä vesimittarini toimintaa. Isännöitsijäni on huolissaan kuuman veden kulutuksen vähyydestä taloudessani.

Vettä kuluu vähemmän, kun on yksin. Pesu- ja tiskikone pyörivät harvemmin. Luulisin, että ne ottavat veden sisuksiinsa kylmänä, ja lämmittävät sen sitten itse sovittuun lämpötilaan. Tiskaan käsin äärimmäisen harvoin. Kun käyn suihkussa (tätä tapahtuu useammin kuin harvoin), hana on äppösellään kylmän suuntaan, koska jostain syystä täällä kolmannessa kerroksessa vesi on aamuisin aina kumminkin kuumaa. Ehkä mittari laskee senkin kuuman veden kylmäksi.

Ehkä tuokin on merkki elämäntoimintojeni hidastumisesta, että taloyhtiön isännöitsijä huomaa, ettei putkissani enää virtaa kuuma vesi.

Kuuntelin eilen Kauko Röyhkää. Hän soittaa kitaraa melko keskinkertaisesti, toki vallan toimivasti. Hän laulaa melko viitteellisesti. Joku voisi sanoa huonosti. Olin melko kaukana lavasta, enkä saanut sanoista tai välispiikeistä juurikaan selvää. Tunne välittyi silti, haileana, haikeana. Oli mukavaa olla paikalla, pysähtyä siihen hetkeen, jossa läsnä ja framilla on ihminen, joka varmaankin välittää ja on kiinnostunut siitä, mitä ihmiset hänestä ajattelevat, koskapa on saanut framilla olosta elantonsa koko ikänsä, mutta silti on aito ja semmoinen kuin on. Huono laulaja, hurmaava mutta vanhentuva, herkkä ja irstas.

Olen nähnyt häneltä paremmankin keikan. Joissain kohtaa biiseistä löytyi intensiteettiä. Vieressäni oli mies, joka itki, kun Kauko lauloi Lauralle. Sitten hän lähti pois, kesken keikan. Minä olin utelias, mikä oli hänen tarinansa, kun siihen liittyi noin iso tunne.

Alan väkisinsyöttää itselleni musiikkia. Se voi auttaa minua olemaan enemmän sellainen kuin haluan olla. Se on minun sydän-keuhko-koneeni silloin, kun en itse jaksa hengittää.