Songs to listen while cleaning.

Jäin tuijottamaan, kun kollega vaihtoi kopiokoneeseen värikasettia. Se on iso kopiokone, ja siihen mahtuu paljon väriainetta. Hän asetteli käytetyn värisäiliön huolellisesti laatikkoon uuden, juuri koneeseen vaihtamansa tilalle, ja ihastelin tuotteen mittavaa uljautta. Siinä jää esim. Airamin 1,6 litran termari ihan kevyesti toiseksi. Kasvoni saattoivat paljastaa kupeitteni synnilliset ajatukset.

Kuvitelkaa nyt Nelson Muntz:

Ha ha - Yksin kotona osa kaksi!

Muuten menee jo tasaisemmin. Paitsi välillä ei.

Olen yrittänyt jaksaa asioita. En ole erityisesti jaksanut, mutta kai se on ymmärrettävää. On ollut paljon kaikenlaista. Väsymys on kiertynyt ympärilleni kireänä siimana vuosi toisensa jälkeen, ja nyt kun yhtäkkiä on vähemmän asioita kiskomassa sitä siimaa vielä kireämmälle, pystyn pikkuhiljaa alkamaan keriä itseäni auki. Sitä vain on kamalan paljon. Jo yli kahdenkymmenen vuoden äitiyden ajaltakin. Vaikka se onkin ollut minulle valtavan tärkeä ja onnellinen asia, että olen saanut ja saan olla äiti. Väsyttää silti.

Asun oikestaan ensimmäistä kertaa elämässäni yksin. Siinä on puolia, joista pidän, mutta en tiedä, sopisiko tämä minulle pidemmän päälle. Joka tapauksessa minun pitäisi olla vähän parempijaksavainen nauttiakseni elämästä enemmän, missään muodossa.

Varmaan kuukauden ajan, jo kesällä siis, kävin tämän tästä taivastelemassa Diivan asumattoman huoneen ovella, että tämä pitäisi muuttaa vierashuoneeksi. Aina kun kävin hönkäilemässä ovella aikeitani ja tuntemassa samanaikaisesti suurta voimattomuutta tarttua toimeen, jonkin ajan kuluttua peili tai taulu putosi seinältä. Voi sitä sirpaleiden määrää. Diivan huoneen yksi seinä oli aika lailla täynnä erilaisia tauluja, sellaisella tarranauhateipillä, joka on kuulopuheiden mukaan äärimmäisen tukevaa ja kestävää.

Ehkä epätoivoni on erityisen syövyttävää laatua, ja tarronauhojen liimapinta korroosioitui pilalle hönkäyksistäni? Enemmänkin luulen, että kotikummitukseni Annikki, hän joka paheksuu montaa muutakin asiaa tässä asunnossa, tuskastui toimertumattomuuteeni ja päätti pistää töpinäksi.

Siivottuani sirpaleita ensin useita kertoja keräsin lopulta taulut pois, tyhjensin huoneen kokonaisuudessaan ja sain kuin sainkin sinne rahdattua parisängyn, jossa nuoriso-osasto on jo yöpynyt leppoisan leffaillan jälkeen. Huone näyttää niin pelkistetyltä ja suloiselta, vaalealta ja rauhalliselta, että hetken mietin, josko itse muuttaisinkin sinne. Sitten mietin, että tämä uusi huone ei enää näyttäisi pelkistetyltä ja suloiselta, vaalealta ja rauhalliselta, jos siellä olisi kaikki pukeutumiseeni, ehostamiseen, frisyyriini, ja muuhun henkilökohtaiseen huoltooni tarvittava välineistö hujan hajan, kuten se aina on huomattavasti suuremmassa nykyisessä makuuhuoneessani.

Kaunomieli sanoi, että minähän voisin nukkua yhdessä huoneessa ja pukeutua toisessa. Kas - niinhän minä voisinkin.

Olen silti nukkunut entisessä huoneessani.

Olen myös vahingosta viisastuneena ihan vain hipihiljaa mielessäni miettinyt kaikenlaisia konmarilaisia ajatuksia maallisen omaisuuteni suhteen. Siksi hiljaa, ettei Annikki vaan innostu alkamaan tavaroideni vähentämistä vaikkapa tekemällä vähäisiä kodinkoneitani käyttökelvottomiksi. Annikin bravuuri ovat kaapinovet. Erityisesti ne eivät aukea miesvieraille, joita hän paheksuu, siveä ihminen kun on.

En ole tehnyt mitään konkreettista konmarin suhteen, mutta olen vaellellut kuitenkin pääni sisäisissä huoneissa, yksin, hajamieliesesti, kuin etsien jotain. Avasin vahingossa pari kaapinovea joiden olemassaolon olen ilmeisesti unohtanut. Ne oli tungettu niin täyteen romua, että sitä kaatui päälleni, kopsahteli päähän ja olkapäihin ja sinkoili sinne tännne, kerralla aika paljon, menetin tasapainoni ja kompastelin ja konttasin lattialla rojun seassa. Kun tarkastelin rojuja, aloin epäillä, että ne olivat ehkä unohtuneet sinne ex-mieheni ajoilta. En enää muista, mikä kuuluisi oikestaan hänelle, mikä on ollut minun omaani jo lapsuudesta. Mitä hän antoi minulle, mitä hankimme yhdessä.

En minä voi kattaa pöytää tuollaisilla uuden miehen kanssa.

Konmarilaisittain minun pitäisi laittaa kaikki tuo roina keskelle lattiaa, ja miettiä tavara kerrallaan, tekeekö se minut onnelliseksi, ja pitää vain ne, jotka tekevät minut onnelliseksi. Olen melko varma, ettei juuri mikään tuosta tee. Olin luullut, ettei tuota rojua enää ollut. Oikeasti olin luullut siivonneen jo nuo sotkut. Mutta jos nytkin kuvittelen, että niitä ei oikeasti ole, että heitän ne vaan pois lajittelematta, ne varmasti taas jonain päivänä löytyvät jostain komerosta jonka varomattomasti aukaisen. Ehkä siellä on seassa uusia painavia patoja ja kattiloita.

En jaksaisi taas siivota.

Paljoa muuta en ole jaksanut. Paitsi pyöräillä töihin, aina jos ei sada. Joskus pyöräily on raskasta. Joskus tajuan, että tässähän on päivän paras hetki. Se tuntuu jokseenkin kerettiläiseltä ajatukselta, jos on menossa työpaikan suuntaan. Mutta ehkä se on pieni merkki sellaisen taidon karttumisesta, kuin hetkessä eläminen.

Yhtenä päivänä menin töihin, mutta unohdin housut kotiin. Tai siis ei se ihan niin mennyt. Luulin vakavissani, että minulla olisi asialliset, mustat jameshousutyyppiset lahjekkaat töissä odottamassa minua edelliseltä päivältä, kun ei niitä kotoakaan löytynyt. Mutta ei ollut. Vietin päivän töissä pyöräilyyn käyttämissäni legginsseissä ja pitkässä paidassa. Legginssit näyttävät minulla kalsareilta. Tunnen edelleenkin pientä järkytystä ja häpeää alennustilastani.

Olen katsonut netflixiä, aivan valtavasti. Oikein ahminut. En ole samalla koko ajan syönyt jotain. Yritän pystyä katsomaan netflixiä tuntematta suurta syyllisyyttä siitä, etten tee jotain muuta. Oikeastihan siis en jaksa tehdä mitään muuta, joten miksen sitten katsoisi netflixiä. Mutta jos täällä olisi joku muu kanssani, en kehtaisi vain könöttää sohvassa ja katsoa.

Americans on yksi suosikkini. Aihepiiri ei niinkään kiehdo, kylmä sota ja vakoojat, ja neljännellä tuotantokaudella jo vähän keinotekoisesti kieputtuneet psykologiset jännitteet hahmojen välillä. Pidän joistakin sarjan näyttelijöistä, mutta erityisesti pidän siitä miten 80-luvun alku on siinä saatu sisustettua ja lavastettua juuri sellaiseksi kuin sen muistankin. Ei yliampuvasti. Jotkin asut ovat kauniita, jotkin koomisia. Kaikki näyttää siltä, että ne oikeasti kuvastavat henkilöhahmojensa persoonaa, ja ovat realistisia. Mutta voi kaikkea sitä ruskeaa, ruskeaa, vaaleamman ruskeaa ja tummemman ruskeaa. Ja muita tunkkaisia värejä, kuten maksanpunaista ja okraa. Paitsi jotkin psykedeeliset väriläikät 70-luvulta tai kauempaa. On hellyttävää katsoa tuota omien 80-luvun alun lasieni läpi ja muistaa, tietyt asiat silti näyttivät moderneilta ja ylellisiltä, vaikka ne nyt ovat niin aneemisia.

Naiset pukeutuivat enimmäkseen tätimäisesti. Ei ollut niin paljon erilaisia tyylejä. Oli puolihameita ja silkkipuseroita. 17-vuotiaat pukeutuivat leninkeihin, jos halusivat näyttää aikuiselta.

Elektroniikka oli usein vaaleanruskeaa muovia. Ei valkoista, ei mustaa, vaan sellaista luotettavaa beigeä. Mietin, pitikö sen olla vaaleanruskeaa siksi, että se muistuttaisi materiaalina puuta. Jykevää, luotettavaa, konservatiivista. Menee kaupaksi paremmin kuin nykyajan hömpötykset.