22 grandkids.

Ensitreffit alttarilla taitaa tällä hetkellä viikkojeni kohokohta. Tai no tietysti kaikkien rakkaiden ihmisten kanssa ajanviettäminen menee tuon edelle. Viikonlopun tähtihetkiä olivat, kunn Diiva imuroi minulle (tiedättehän, että vihaan imurointia), ruokapalkalla (tiedättehän, että lasteni ruokkiminen on pakkomielteeni). Niin ja tietysti Ensitreffit alttarilla Kaunomielen kanssa katsottuna. Kaksi jaksoa putkeen.

Mietin tuota konseptia. Olen nyt katsonut kaikki Suomen tuotantokaudet (kunkin jakson keskimäärin 2,68 kertaan), muistaakseni kolme kautta US versiota, 1 UK:n, 1 Tanskan, ja 2 Ruotsalaista yritelmää.

Olen siis asiantuntija. Ainakin minulla on vankat mielipiteet jotka perustan vakaasti omille subjektiivisille havainnoilleni, ennakkoluuloilleni, kasvatuksen ja muiden ympäristötekijöiden kautta muodostamilleni stereotyyppisille vääristymille sekä perisuomalaiselle kateudelle.

Ohjelmassa on asiantuntijoiden puheenvuoroja, niin latteita ja pyöristettyjä itsestäänselvyyksiä, etteivät ne kiinnosta minua juuri koskaan. Sitten on haastatteluja, yksin tai pariskuntana. Nämä ovat varmasti hyvin johdattelevia, provosoivia, ja vähintäänkin vastaukset pilkotaan käyttökelpoiseksi valikoimaksi myöntäviä ja kieltäviä lauseita ja ilmeitä, joista voi yhdistellä kommentteja tilanteeseen kuin tilanteeseen draamallisesti sopivan kombon, ja näin nostattaa odotuksia, vihjailla, ohjailla katsojaa luulemaan melkein mitä tahansa. Ylipäänsä luulemaan, että tuon kuukauden aikana oikeasti tapahtuisi jotain katsomisen arvoista draamaa.

Oikeastihan juuri mitään ei tapahdu. Parit opettelevat käymään kaupassa yhdessä, nahistelevat siitä, pitääkö salaatti pestä vai ei. Rapsuttelevat tapettia irti seinästä tai kokoavat pakollisen ikea-huonekalun. Nainen katsoo eteisessä lasittunein mutta syyttävin silmin, miten mies pakkaa treenikassinsa ja lähtee salille. Ystäviä tavataan, vähintään puolikäsikirjoitetusti.

Jokin tässä silti kiehtoo. Katson ilmeitä ja eleitä, vilkaisuja toisen suuntaan silmäkulmasta. Parihaastatteluissa hiljaa olevan ilmeitä kun toinen puhuu. Myötähäpeää ja vaivaantumista. Joskus harvoin parit myös riitelevät aidon tuntuisesti. Se on luksusta.

Konseptin ja formaatin ollessa huomattavan samanlainen eri maissa (tosin en tiedä, kuinka massiivinen tuotantokoneisto ja taustaryhmä näissä on mukana ruudussa näkyvien asiantuntijoiden lisäksi, tämähän voi vaihdella maittain), voi tietysti havaita joitain kansallisia eroja.

Amerikkalaisilla osallistujilla tuntuu olevan selkeästi mietittynä keitä he ovat, mitä etsivät, mitä mielipiteitä heillä on. Minkälaisena tuotteena he haluavat itsensä yleisölle esittää. Kaikki on selkeää ja valmista. Sitten siihen tuleekin se toinen ihminen, ja valmiiksi mietittyjen kliseiden yhteensovittaminen kameroiden edessä onkin kömpelöä, eikä yhtään sen helpompaa kuin jäyhillä pohjoismaisilla, jotka umpimielisesti tuijottavat haastattelijaa kuin Seppo Räty, ja miettivät mielessään, että perkele, mitä se tuolle kuuluu mitä minä ajattelen.

Amerikkalaiset hokevat yksilöhaastatteluissa ääneen kliseitä kuten "family means everything to me" tai "I'm so committed to this process" tai "we need to work on the communication". Niitä hoetaan paljon, usein hyvin neuvottomina. Amerikkalaisissa jaksoissa juuri mikään mikä tapahtuu, ei tunnu todelliselta, kaikessa on hyvin ohut, lavastettu tunnelma. Se mikä on aitoa, on se neuvottomuus, ja pikkuhiljaa silmien takana kirkastuva todellisuus siitä, että apua, tämä onkin jotain aivan muuta kuin televisiota. Tai sitten se ei vain muutu aidoksi. Lopuksi kaikki hokevat, että ovat oppineet prosessista paljon itsestään.

Tanskalaiset ja ruotsalaiset ovat kameran edessä rentoja ja pingottamattomia. He tuntuvat ajattelevan, että on ihan ok olla juuri sellaisia kuin ovat, ja ihan sama, onko joku kuvaamassa tätä tilannetta vai ei. Se on häiritsevän tervettä.

Briteistä en vielä oikein saanut otetta. Ehkä heistä huokuu jonkin verran välinpitämättömyyttä - perhekeskeisyys ei ole mitenkään niin itsestäänselvä juttu. Avioliitto voisi olla ihan kiva kokemus, mutta ehkä kumminkaan ei, jos se vaatii vanhoista tavoista luopumista. Mutta tulipa lähdettyä.

Suomalaisiin tuotantokausiin on tietenkin paljon helpompi uppoutua. Kun asiat tapahtuvat omalla äidinkielellä, äänenpainot ja hiljaisuudet puhuvat silloin paljon enemmän. Suomalaiset ovat niin liikuttavan tosissaan. Tokihan täytyy olla vähän ekstrovertti ja valmis saamaan hieman huomiota julkisuudessa, jos kerran tällaiseen formaattiin lähtee, mutta jotenkin heistä huokuu se toive oikeasta parisuhteesta, keskittyminen siihen. Ja sitten sitä hyvin ymmärrettävää ärtymystä siitä kun ympärillä pörrääkin kameroita ja pitäisi koko ajan olla tilittämässä jotain. Ja kun se on niin outoa, että mitenkä niin pitäisi olla koko ajan tuon ihmisen kanssa yhdessä, eikö olisi paljon järkevämpää ensin seurustella ja tutustua sillä lailla pikkuhiljaa? Ja sitten, jos ja kun se pakkonaitettu puoliso ei oikeastaan yhtään nappasekkaan, ollaan kovin kiusaantuneita kunnes saadaan erota.

Mietin aina epäluuloisena, että mikähän noissa osallistujissa on parisuhteellisesti vikana, kun eivät muuten ole löytäneet puolisoa itselleen. Se on kummallista, eivät he näytä mitenkään epätoivoisilta, eivätkä edes liian ujoilta. Vallan salskeita ja viehättäviä ihmisiä löytyy paritettavaksi vuosi toisensa jälkeen. En ymmärrä. Ehkä kysymys on ihan vain siitä ilmiöstä, että "kun sukukypsä suomalainen haluaa pariutua, tilanne on haastava". Naisista epäilen aina, että ovat liian kranttuja ja neuroottisia normielämässä, ja luulevat näin saavansa asiantuntijoiden opastuksella heti parempaa laatua. Miehistä ajattelen poikkeuksetta, että joko joku sukulaisnainen on heidät ohjelmaan ilmoittanut puoliväkisin, tai sitten ovat jotenkin epämiehekkäitä tunneihmisiä. Tai sitten vain luulevat pääsevänsä helpommalla, kun viereen löytyy ihminen, joka on vähintäänkin miettinyt valmiiksi edes sen, että kyllä, haluan naimisiin, ja näin on suuri syy olettaa olevan. Kun naisten ajatuksia on niin vaikea arvailla.

Eniten pidän aina hääjaksosta. Siitä, miltä heidän ilmeensä näyttävät, kun näkevät toisensa ensimmäistä kertaa. Olen havaitsevinani ilmiön, että jos mies vaikuttaa aidosti haltioituneelta ja viehättyneeltä tuossa tilanteessa, parilla on mahdollisuus. Mutta vaikka olisikin näin, se ei silti vielä takaa yhtään mitään, koska jompikumpi tai kumpikin saattavat olla parisuhteellisesti täysiä idiootteja. Ja toisaalta, jos mies ei heti ihastu kihahtaen tuossa vaiheessa, mitään ei oikeastaan ole tehtävissä niin lyhyessä ajassa kuin mitä tässä formaatissa on varattu päätöksen tekemiselle.

Tosielämässähän ei ole ajallisesti mitään väliä sillä missä vaiheessa se kipinä syttyy, kunhan se syttyy.

Nainen ehtii hyvin muodostaa mielipiteensä asiasta vaikka vähän myöhemminkin kuin alttarille astellessaan. Itse asiassa "myöhemnmin" voi olla parempikin enne liiton onnistumisella. Ei yhtään haittaa, jos mies joutuu vähän kosiskelemaan ja tekemään itseään tykö. Kilpailuvietti herää, ja sitä myötä sitoutuminen toiminnan lopputulemaan: Tämän minä saalistin; eikös ole komia emäntä. Ehkä tuossa rajallisessa aikaikkkunassa hitusen perinteisten roolimallien mukaan leikkiminen helpottaa tilanteen hahmottamista, ollaan tutulla maaperällä. Tuntuukohan miehestä oikeastaan oudolta, jos hänelle yhtäkkiä tyrkätään kainaloon nainen, joka täysin ilman mitään takeita miehen kunnollisuudesta, sosiaalisista taidoista, sisäsiisteydestä tai kelvollisesta älykkyysosamäärästä vain roikkuu siinä kainalossa, räpsyttelee silmiään ja tillittää yläviistoon ihailevasti morsiuskimppunsa takaa ja vakuuttaa olevansa tosi rakastunut ja sitoutunut, ja tehdäänhän me yhdessä monta lasta? Pakokauhuhan siinä iskee, ja vähintäänkin epäilys, että morsiamella ei ole kaikki muumit kanootissa. Naiset (ja pitkähiuksiset miehet) ovat vastaavasti tottuneita siihen perinteiseen asetelmaan, että miehet ovat lähtökohtaisesti erittäin kiinnostuneita tekemään lähempää tuttavuutta ihan vain sillä perusteella, että kohdehenkilö vaikuttaa ainakin nopealla vilkaisulla olevan nainen. Kysykää vaikka Ismo Leikolalta.

Kun miettii, minkälaisilla ihmisillä on mahdollisuus onnistua tuossa parisuhdekokeessa siten, että liitto jatkuu vielä kuukaudenkin jälkeen, niin väistämättä tulee mieleen, että heidän tulee olla joustavia ja sopeutuvia. Joustavuus ja sopeutuvuus mahdollistavat asioita, joskus jopa turhaankin. Jos taas joustavuutta ei löydy kummaltakaan, on melko epätodennäköistä, että kuukauden jälkeen kaksi kovapäätä ei olisi henkisesti ruhjeilla ja mustelmilla ja valmis lopettamaan leikin, koska toisen miepiteet vain ovat niin vääriä. Eikä hän ota minua yhtään huomioon.

Etsivätköhän ne asiantuntijat toisiaan muistuttavia henkilöitä, vai toisiaan täydentäviä? Yhdistetäänkö kaksi samanlaista itsekästä ja itsenäistä? Vai itsekäs ja läheisriippuvainen myötäilijä? Kaksi joo-joo-henkilöä, jotkä jäävät ikuiseen limboon kiikkumaan keskelle loputonta "saa sää" - "emmää, saa sää" sananvaihtoa? Voiko turkulaisia naittaa muille kuin toisille turkulaisille?

Elämälläni on siis sisältöä, näinkin kummallisina aikoina. Yritän vielä toistaiseksi pidättäytyä katsomasta Lemmen viemää.