Huomasin tänään, että liikun, sillälailla ihan periaatteessa liikunnallisesti, jo neljättä päivää peräjälkeen. Sunnuntaina sali, maanantaina valssia pari tuntia, tiistaina foksia, tänään sali ja venyttelyjumppa. Lisäksi vähän pyöräilyä ja kävelyä. Ei mitenkään mahdottomasti. Näin minä haluaisin liikkua, laskematta ja suunnittelematta. Nostan jalkaa ja kättä kun haluan. Nostelen asioita. Ilman mitään sykevöitä ja rannekkeita tai saliohjelmia. Venyttelyssäkin venyin ihan omiani, kun ohjaajan liikkeet eivät aina innostaneet, eikä minua edes yhtään huvittanut rentoutua. Vaa'asta on patterit loppu olleet jo kuukausia.
Vastapainoksi syön mitä huvittaa, kun muistan. En rahkaa.
Yritän tehdä mitä haluan. Vaikka edes syödä mitä haluan. Ostin paketin Frozen-muroja. En ole ostanut muroja yli vuoteen. Ne olivat lopulta pahoja, mutta kaupan pienessä valikoimassa ne esiintyivät edukseen. Söin niiden kaveriksi keittokinkkua suoraan paketista.
Tänään minua huvitti pestä auto. Mutta ei yksin. Soitin Kaunomielelle, joka oli heti valmis moiseen eeppiseen seikkailuun. Ajoimme syrjäiselle Shellille, jossa join ensin munkkikahvit. Kaunomieli söi suklaata. Kahvion 28 lippalakkipäistä mieshenkilöä vilkuilivat meitä vaivautuneina. Minulla oli lyhyt hame (kuten aina autonhuoltopäivinä, aivan alitajuisesti), ja Kaunomielellä mintunvihreä pipo, jossa kiiltävä yksisarvinen, ja hattuun sopiva design-laukku.
Autonpesukoneen sisällä minua jännitti enemmän kuin elokuvissa. Jouduin tavaamaan ohjeet moneen kertaan. Sitten vielä mittasimme ilmanpaineet (tämä oli syy, jonka takia auto piti vihdoin pestä; takarengas näytti silmämääräisesti vajaalta, ja auto oli törkyinen), täytimme pissapojan, lisäsimme öljyä. Luimme ohjekirjaa ja olimme touhukkaita, itsenäisiä naisia, jotka osaavat käyttää moottoriajoneuvoja ja johtaa keskikokoisia valtioita, myös historiallisesti epävakaina aikakausina. Pihan ammattiautoilijat nyökyttelivät meille hyväksyvästi.
Olen tyytyväinen siihen, että pissapojassa on nyt nestettä ja renkaissa ilmaa. Auto on puhdas vielä hetken. On mukava tunne olla yksiselitteisen tyytyväinen johonkin, vaikka se olisi hitusen epäolennaistakin. Mutta eihän liikenneturvallisuus ole.
Kaunomieli oli tyytyväinen, kun pois lähtiessämme varoin lätäköitä, ja siitä syystä varmaan elämäni ensimmäistä kertaa ajoin nopeusnäyttöön siten, että se teki minulle hymynaaman kiitokseksi riittävän alhaisesta nopeudesta.
Parisuhteellisestikin otan rauhallisesti. Olemme aikataulusyistä kovin estyneitä tapaamasta toisiamme merkityksellisiä määriä, joten asioiden on hyvin vaikea olettaa kehittyvän mihinkään suuntaan. Flegmaattisesti vajoan vanhoihin ajatuksiini ja muistoihini ja tapoihini reagoida. Tai siis olla reagoimatta, varmuuden vuoksi. Vajoan kuin lentohiekkaan. Voisin räpiköidä hädissäni, mutta koska olen mielenmaisemassani yksin, se ei tunnu mielekkäältä. Näen hänet hetkisen. Hän sanoo jotain, joka kuullostaa siltä, kuin hän haluaisi viettää aikaa kanssani. Huomaan ajattelevani, että varmaankin kuulin tai ymmärsin jotain väärin. Hän hymyilee minulle, katsoo silmiin, ja minä olen hämmentynyt. Melkein kurkkaan olkani taakse, onko se kuitenkin joku muu, jolle hän hymyilee. Ehkä, jos hän rauhallisesti toistaa tuollaisia asioita yli 2000 kertaa, tämä menee ihan ok.
Sunnuntaiaamuna heräsin, yksin, ja minua huvitti vain maata paikallani. Huvitti olla odottamatta koko päivän, että näkisin hänet taas hetkisen, kahden muun hetken välissä, huonolaatuisesti. Mieluummin olin näkemättä lainkaan. Tein jotain muuta. Olen välillä pakahtua siihen tunteeseen, että tajuan haluavani olla ihan yksin. En malta odottaa, että olen yksin. Syön ja katson telkkaria yksin. Avaan ikkunan, ja kuuntelen ilmaa. Juuri nyt en muista, miltä tuntuu olla yhdessä. Sitä on niin vähän, etten ehdi kasvattaa juuria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti