keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Pois sanaakaan.

Talvi on vähän hellittänyt otettaan. Auto on notkeampi aamuisin. Illalla ei aina ole vielä pimeä. Lunta on enemmän, ja aurinko paistaa ja tulee mieleen, että joskus tykkäsin hiihdellä kerhangilla. Kahdeksanvuotiaana ainakin. Silloin en ollut luokkani huonoin urheilussa. Seuraavasta vuodesta eteenpäin kylän ainoa ikäiseni tyttö ohitti minut kaikissa urheilulajeissa, ja tämä asetelma säilyi koko peruskoulun aika lailla samana, vaikka yläasteella oli kyllä muitakin oppilaita kuin me kaksi.

Meidän kylässä ei ollut yhtään ikäistämme poikaa.

Tykkäsin hiidellä tuon lyhen kukoistuskauteni jälkeenkin ihan samalla innolla. Silloin se oli helppoa, Reijo-sedän nahkatakki, pipo, hanskat, polveen asti vedettävät kudotut hiihtosukat, nyöritettävät monot, sukset, sauvat, ja latu lähti postilaatikon luota. Kerhankien aikaan ei tarvinnut edes latuja. Olo oli vapaa, kun pääsi metsään puiden keskelle helposti pitkästä aikaa.

Joskus piti ihan kuriositeettina mennä kävellen hankia pitkin kouluun. Ihan vain koska pystyi. Yleensä hiihdin. Useimmiten latu piti avata tuiskulumesta aamuin illoin. Pellon yli ja metsän läpi koulumatka oli alle kaksi kilometriä, teitä myöten 3,6.

Aamuisin kun oli aivan pimeää, minua pelotti hiihtää pimeyteen pois kodin valoista. Erityisesti pelkäsin isoja ojia jotka piti ylittää. Joskus suksi tai sauva tökkäsi hangen läpi ojassa virtaavaan veteen. Teräsmies-sarjakuvalehdessä oli muinainen hirmulisko herännyt eloon nykyajassa. Se teki hirveää tuhoa ja lopulta kuoli upoten jäiseen, höyryävään veteen joka jäätyi umpeen liskon upottua. Silloinkin oli pimeää. Tiesin kyllä, että se oja oli liian matala ja pieni hirmuliskon mahtua, mutta jotain kammottavaa siinä oli. Että hangen alla on jotain vaarallista ja epämääräistä, joka pitää ylittää varoen.

Sängen tai kynnöspeltojenkin aikaan saattoi kävellä suoraan peltojen yli. Kynnöspelloilla oli kivaa kävellä vain, jos oli pakkasta. Silloin hypin auranterän kääntämältä sileältä, jäiseltä savisiivulta toiselle. Jos ei olisi ollut pakkasta, olisin sotkenut kenkäni ja housuni mutaan ja saveen. Sänkipellolla jos käveli paljain jaloin, tuli jalat täyteen kipeitä haavoja.

Kun vilja oli kasvamassa, pellon poikki ei saanut kävellä, koska sitä olisi tullut samalla tallottua. Jos silloin oli pakko kävellä pellolla, vaikka houkuttelemassa karannutta vuohta pois naapurin puimurin edestä, piti mennä kylvön rajoja myöten tai kävellä kylvörivien mukaisesti niin etteivät korret taittuneet.

Nyt kun mietin, en usko, että yhden tytön pellon keskelle tekemä hento polku olisi aiheuttanut suurta vahinkoa kellekään.

Aamuisin oli usein viljassa hirvien kellimiä makuujälkiä.

Kun isäni kulki samaa reittiä veljiensä kanssa, he olivat kurittomia ja joskus kaatoivat naapurin heinäseipäitä huvikseen. Naapurin isäntä katseli vähän kauempaa, ja kun kaikki seipäät olivat nurin, tuli ja otti poikia niskasta kiinni ja käski nostaa seipäät takaisin pystyyn.

Tykkäsin olla metsässä. Etsin kallioita ja kiviä. Kuvittelin olevani joku menneisyydestä, minulla oli usein monta hametta päällekkäin ja risa villatakki, jonka taskussa ruisleipää. Se oli näppärää, jos vuohi oli mukana, koska sitä piti usein houkutella pois hankalista paikoista.

Kun minulla oli intiaanikausi ja asuin tiipiissä takapihalla, äiti teki minulle nahasta mokkasiinit.

Kesäisin peltikaton alla huoneessani oli liian kuuma, siksi nukuin milloin missäkin. Usein teltassa lähimetsässä. Joskus siinä tiipiissä. Isompana kun olin jo vähän enemmän mukavuudenhaluinen, majoituin pitkään navetanvintillä vanhan olkipatjan päällä. Isäni löysi pesäni ja luuli, että nurkissamme pyöri asui kulkuri.

Meidän kylällä vieraili joskus oikea kulkuri. Hänen nimensä oli Koistinen, hän antoi kampoja maksuksi yösijasta. Ne olivat ihan ok kampoja, paitsi että ne olivat laitimmaisilta piikeiltään neliskanttisia eikä niillä saanut tehtyä kunnolla jakausta jos piti laittaa hiukset kahdelle letille. Minulla oli kaksi lettiä viiden vuoden ajan. Sen jälkeen useimmiten yksi. Koistisella oli pitkä repsottava takki, surulliset silmät ja polkupyörä jota hän aina talutti. Kerran joku näki hänen ajavan sillä. Joskus Koistisella ei ollut pyörää, ja silloin, jos auto ajoi hänestä ohi, hän astui kolme askelta taaksepäin ja mutisi jotain. Joskus Koistisella oli kuulemma haitari, mutta sitä minä en muista itse nähneeni. Sanottiin, että Koistinen oli ollut linnassa, koska oli vahingossa tappanut miehen. Hän oli siitä edelleenkin pahoillaan, ja siksi niin levoton, että kiersi koko ajan, ajateltiin. Koistinen istui joskus kaupan portailla ja joi ykkösoluen.

2 kommenttia:

  1. Ihana muistelus!
    Kerhankiako ne on, kun on kantohanki? Viimetalvena oli hienot hanget, pääsi minne vain. Harvoin on semmoset, jotka kantaa aikuisen minut.

    Pienessä kylässä oot syntyny. Minun ala-asteen koulussa oli 500 oppilasta... kuutosella oli 4 rinnakkaisluokallista mun ikäisiä.

    VastaaPoista
  2. Niin meilläpäin sanottiin. Meitä oli ala-asteella koko aja 1-6 luokkalaisia yhteensä 11-16.

    VastaaPoista