Maleficent.

Sormenpäissäni hyrisee. Menin metsään puiden halailtavaksi, ja nyt olen taas täynnä pistelevää havuvoimaa. Erämerjailimme Kaunomielen kanssa. Näihin reissuihin kuuluu aina malttamaton suunnittelemattomuus, joka tuottaa yllättäviä tilanteita. Kerran Kaunomieli parkaisi ”Miksi mä lähdin!” ja toisen kerran ”Mä vihaan sua!”, ja minusta tuntui, että reissun laatuvaatimukset täyttyivät hienosti. Pääsin irti lumihankeen juuttuneen auton kanssa ja olimme vain hieman eksyksissä.

Paistoimme pekoniin käärittyjä taateleita vanhalla lettupannulla. Se oli kevyt kantaa ja tarkoituksenmukainen. Taatelit olivat mainion makuisia. Join termarillisen hyvää kahvia, johon laitoin sekaan kuumennettua maitoa.

"I've had so many dates this week."

Kun kävelimme kotiin, alkoi olla pimeää. Hailuodon lautan valot näkyivät sineydestä irrallisina. Melkein en olisi arvannut horisontin olevan sillä kohdalla.

Muistin vielä asioita koulumatkoiltani. Peltojen keskellä oli metsäisiä saarekkeita, nyppylöitä. Ne olivat kai olleet liian kivisiä kohtia pelloiksi raivattaviksi, ja niihin oli kerätty lisää roudan nostamia kiviä pelloilta. Saarekkeet kasvoivat komeita kuusia ja muita puita.

Yksi saareke oli kunigaskunta. Sen keskellä nousi erityisen korkeita ja ylväitä kuusia. Kuningas, kuningatar, lakeijat, neuvonantajat, hoviväki. Kuin kirjasta Prinsessa Ruusunen (Disneyn kirjakerhon kuvitettu versio). Siellä ne nyökkäilivät toisilleen nenänvarsiaan pitkin kaikkitietävinä ja ylväinä, ja hoviväki isosta pienimpään levittäytyi niiden jalkojen juureen tiiviisti.

Saarekkeen reunoilla oli matalampia vaatimattomampia puita, koivuja, leppiä, haapoja pajua. Saarekkeesta lähti pellot erottava oja, joka kasvoi kaikkea mitä ojanpielet nyt kasvavat, horsmaa, mesiangervoa, ohdakkeita ja pienempiä kukkia. Pajuja, joitain hieskoivuja. Puolivälissä ojaa oli nuori kaunis mänty, siinä oli oksia paljon enemmän kuningaskunnan puolella runkoaan. Ne oksat olivat tiiviitä ja pyöreitä ja kiharaisia kuin hulmuavat hiukset tai viitta. Se mänty näytti juoksevalta tytöltä, se oli siis sen kuningaskunnan prinsessa, joka juoksi pois hunnut ja viitat ja helmat ja hiukset hulmuten ja kädet ojossa.

Kauempana ojan varrella oli odottamassa nuori kuusi, sulhanen tietysti. Ritari tai prinssi tai köyhä mies. Joskus ajattelin, että prinsessa karkasi sen miehen matkaan ilman vanhempiensa lupaa. Joskus kuvittelin, että koko kuningaskunta odotti prinssiä tulevaksi sotaretkeltä, ja kun hän sitten palasi sankarina, prinsessa juoksi helpottuneena vastaan. Eri päivinä tarina oli erilainen, ja vuosi vuodelta se nuori kuusi kasvoi ja komistui. Odotti morsiantaan kujan päässä. Mäntykin kasvoi, mutta hitaammin.

Nyt mänty on vielä paikoillaan, isona ja ei niin hulmuavana. Seisoo paikoillaan, ja viitta hulmuaa ihan vähän tuulessa sen takana. Sillä on kasvot vielä siihen suuntaan missä kuusi joskus oli. En muista tarkalleen milloin kuusi on kaadettu, mutta olin siitä vähän järkyttynyt.