Crush crush crush.

Olen kova ihastumaan. Ihastun usein, ja otan sitten useimmiten ihan rauhallisesti, enkä tee asioille juurikaan mitään. Ihastun eri tavoin ja eri syistä. Erilaisiin ihmisiin.

Nyt on ollut pitkään kausia, etten löydä mitään ihastuttavaa. Se on kovin tylsää. Välillä melkein väkisin yritän ihastua, ja sitten taas huomaan unohtaneeni jotain oleellista, esimerkiksi keneen. Yritän tolkuttaa itselleni, että on fiksua olla juuri näin. Kuin söisi lautasmallin mukaan, kokojyväleipää eikä mitään levitettä ja salaattia ilman kastikkeita ja sokerittomia välipaloja ja säännölliseen tahtiin. Riittävästi proteiinia joka aterialla, eikä mitään yösyöminkejä ja orgioita joissa vedän nenääni aivan liian monta viivaa tomusokeria. Ne vain kostautuisivat pikkuhiljaa leviävänä vatsavyöhykkeenä, huonona omanatuntona ja vetämättömänä olona.

Olen monta kertaa muistuttanut itselleni, että NYT, siis NYT, tai viimeistään NYT kaivat muististasi sen, millainen haluat olla ja mitä haluat tehdä. Menet niiden asioiden äärelle jotka sinua oikeasti kiinnostavat. Etsit. Löydät jotain mitä et etsinyt.

Loisin rutiineja ja uusia tapoja ja koukuttuisin liikkumiseen ja kulttuuriin ja olisin vähän itsekurisempi ja kirjoittaisin ja saisin jotain aikaiseksi. Siivoaisin keittiötä paremmin ja pitäisin makuuhuoneen lipaston päällisen järjestyksessä. Siirtäisin sängyltä lipsuvan petarin useammin ryhdikkäästi paikoilleen, niin että elämässänikin tuntuisi olevan ryhtiä. Istuisin enemmän tuoleilla enkä sängyssä.

Sitten käytän taas tunteja yrittäen nollata ylikierroksilla rullaavat aivoni kaatamalla seokseen paksuina raitoina mahjongia ja Netflixiä. Ulkona on kylmä eikä ole rahaakaan mihinkään erityisen ylimääräiseen. Ja Taidemuseolla on joku vähemmän kiinnostava valokuvanäyttely. En tykkäisi kuitenkaan.

En vain tee riittävän tarmokkaasti niitä asioita, joihin minulla nyt on aikaa ja henkistä tilaa ja mahdollisuus kiinnittää herpaantumaton huomioni. Vieläkään. Lusmuan vain, edelleenkin.

Ehkä se on vain tämä talvi, pimeä ja kylmä joka tekee arjesta niin vaikeaa, kun en viitsi tehdä mitään kehittävää. Kesällä sentään pyöräilin.

Opiskelutyöt pitäisi palauttaa ihan näinä päivinä, ja sen teen toki pakon edessä. Hämmästyksekseni olen tosiaankin huomannut kehittyneeni työn ohessa opiskellessani. Olen saanut näkemystä ja itsevarmuutta ja otetta. Itseni toteuttaminen tuossa ei vain innosta minua ihan niin paljon kuin haluaisin. Se ei valtaa mieltäni eikä saa minua tuntemaan itseäni luovaksi ja mielenkiintoiseksi.

Jotain puuttuu. Jokin innostus. Jokin ihastus. Mietin vieläkin sitä kysymystä "riitätkö itsellesi". Kyllä riitän, mutta ihan vähän enemmän pitäisi yrittää. Jos minulla olisi joku jonka kanssa jakaisin tämän, en kiinnittäisi näin paljoa huomiota itseeni. Ja sitten, niinä hetkinä kun miettisin, että olen jollain tapaa pettynyt itseeni tai elämääni tai sen hetkiseen tunnetilaani tai siihen, että tiskikone on tyhjennetty väärin, syyttäisin sitä toista jonka takia minulla ei ole tilaa olla sellainen kuin voisin. Ei ihan huono vaihtoehto sekään. Molemmilla tavoilla olla on puolensa.

Olen kyllä saanut jo paljon asioita jotka ennen puuttuivat. Helppouden tavata ihmisiä. Keveyttä. Yksinkertaisuutta.

Tänään törmäsin vanhaan ihastukseeni. Nuoruudenaikaiseen. Ei hänen pitäisi edes olla täällä, ei tässä kaupungissa, tämä kun on minun ja vain minun eikä kenenkään menneisyydestäni. Kävelimme vastakkain kauppakeskuksessa. Näin hänet, yllätyin ja hymyilin valmistautuen tervehtimään. Hän ei muka huomannut minua ja kiskoi määrätitoisin liikkein taluttamansa nuorehkon naisseuralaisen toiselle puolen käytävää. Kyllä näki.

Hän oli samannäköinen kuin yläasteella. Se ei ole välttämättä hyvä asia.

Olen törmännyt häneen myös sosiaalisessa mediassa, jota käytetään ihmisten etsimiseen. Hän etsii jotain. Hämärästi muistan, että olisin nähnyt talutettavan naispuolisenhenkilön hänen seurassaan aiemminkin, pari vuotta sitten. Enkä muistan väärin. Joka tapauksessa jokin tässä kohtaamisessa oli melko tökeröä.

Olen ennenkin todennut, että joskus on parempi lähteä merta edemmäs kalaan. Etenkin jos on kotoisin meiltäpäin. Ehkä en ole tehnyt muutenkaan elämässäni ihan surkeita valintoja. Tuossa hetkessä, kun yhtäkkiä olin vastakkain alle kaksikymppisen itseni kanssa, huomasin, että pidän aika paljon siitä, millaiseksi olen muuttunut. Ja siitä miten en ole muuttunut.