Muumipeikko heräsi eikä saanut enää unta.

Uudenvuodenpäätökset ovat turhauttavia. Etenkin minulle, kun teen sellaisia päätöksiä, jotka on niin vaikea pitää. Olen hyvä neuvottelemaan itseni kanssa kaikenlaisia syitä ja oikeutuksia säännöistä poikkeamiin.

Olen miettinyt paljon sitä ajatusta, jonka ystäväni kertoi, kun mietimme huonoista elämäntavoista luopumisesta. Niinkuin väärin syömisestä. Että elämä on kuin pöytä. Kun siihen lastaa riittävästi tavaraa, kaikki ei mahdu, vaan lopulta jotain tippuu reunalta pois. Että miksi pitäisi karsia huonoja asioita pois otsa rypyssä paheksuen, ja rajoittaa sitä miten nauttii elämästä. Entä jos vain nostelisi tilalle sinnikkäästi yksi toisensa jälkeen hyviä asioita, terveellisiä asioita. Ennen pitkää jotain huonoa putoaisi pois pöydältä.

Näen mielessäni, miten hedelmät ja vihannekset pyöreinä objekteina kerta toisensa jälkeen rullaavat pois vaappuvalta pöydältäni ja pomppivat pitkin lattiaa. Ja sitten laitan taas jotain uutta pöydälle. Ihan vain kokeeksi pienen rypäleen.

Oikeastihan siis en pysty syömään rypäleitä. Saan niistä sappikohtauksen tyyppisen oireen.

Olen pyristellyt ruokailutottumusteni kanssa vuosien mittaan vaikka miten paljon. Ehkä niissä ei edes suuressa mittakaavassa ole mitenkään hirveästi vikaa. Olen pyristellyt myös liikunnan kanssa. Sitä pitäisi tehdä enemmän, lähinnä siksi, että se on kivaa.

Kaikkeen tähän pyristelyyn on mennyt monta vuotta. Olen kovasti yrittänyt muuttaa itseäni ollakseni tyytyväisempi elämääni. Siinä sivussa sitten muutinkin elämäni, ruokailutottumusten, liikunnan ja painon pysyessä suurin piirtein ennallaan, ja kas, olen silti paljon tyytyväisempi kaikkeen.

Jotain kuitenkin on tarpeen muuttaa. Tai ainakin haluan kokeilla, mitä tapahtuu, jos tästä nupista vääntää. Tiedän, miten pitäisin itsestäni parempaa huolta, mutta jostain syystä en tee sitä. Mietin, yritänkö koko ajan hoitaa oiretta enkä itse sairautta.

Ehkä tämäkin on taas yksi oire, mutta voisinko olla jo lähempänä alkulähdettä jos lähtisin seuraamaan tätä joenvartta yläjuoksuun?

Se kuulostaa pieneltä, mutta epäilen, ettei se minun kohdallani ole niin pieni asia. Olen aina hillinnyt levottomuuttani ja säntäilevää päätäni erilaisilla pasiansseilla ja peleillä. Kun loma alkaa, ja työasiat vielä rullaavat päässäni niin vinhasti että tunnen oloni merisairaaksi, otan neljä korttipakkaa ja pelaan yhtä ja samaa pasianssia tuntitolkulla. En malta mennä nukkumaan, vaan istun ja pelaan aamuyöhön. Se ei oikeasti mene koskana läpi, mutta olen kehittänyt lukemattoman määrän erilaisia armahdus- ja pitkityssääntöjä, joilla peli jatkuu ja jatkuu. Kortit vaihtuvat ja niiden kuvioiden mukaan mielessäni virtaa tarinoita jotka ovat irrallaan kaikesta arkitodellisuuteen liittyvästä. Se tuntuu armolliselta.

Kun katson tv-ohjelmia tai netflixiä, pelaan samalla mahjongia. Joskus näen niitä symboleja myös unissani.

Tämä on nyt kolmas päivä ilman yksinpelejä. Tunnen pelaamisen tarvetta jatkuvasti. Katson aamukahvilla Areenalta hovielämästä kertovia dokumentteja, ja kerta toisensa jälkeen klikkaan auki rinnakkaisen ikkunan, ja sitten pysähdyn.

Tämä on kuin olisi tupakkalakossa. Olen usein sokerilakossa ollessani kahdehtinut tupakkalakkoilijoita. Tupakointia ei tarvitse. Syöminen sen sijaan on pakollista, ja tilanteiden ja syömismahdollisuuksien vaihdellessa joutuu usein tilanteisiin, joissa totaalikieltäytyminen sokerista on hyvin hankalaa. Mahdollisesti ongelma on vain se, että itsekurini kamalan heikko, mutta silti olen kahdehtinyt tupakkakoinnin lopettajia.

Pidättäytyminen ei ole sinällään ollut vielä vaikeaa. Olen hyvin onnistunut aivopesemään itseni tajuamaan, miten järjenvastaista toimintani on ollut. Levottomuuden sietäminen on sitten ollutkin jo vähän vaikeampaa.

Jos en olisi näin väsynyt, olisin varmaan kovin paljon puuhakkaampi. Olen kuitenkin jostain syystä aivan kamalan väsynyt. Makaan reporankana sohvalla. Sängyssä. Lattialla.

Sain itseni pakotettua kävelemään. Ehkä se ei kuitenkaan ollut pasianssittomuuden ansiota, vaan oire siitä, että koulutöiden viimeinen palautuspäivä on tänään, enkä ole vielä aloittanut.

Käveleminen oli kuitenkin hyvä juttu. Olen niin onnellinen siitä, että minulla on nyt kierrettävä lenkki, ei vain polku jota mennä edestakaisin. Se on hieno lenkki. On hyvä mennä sama reitti uudestaan ja uudestaan.

Matala merenlahti vetäytyi iltaa myöten vähän paksumpaan jäähän. Kuului ratinaa ja kumeita poksahduksia pitkin lahtea. Kerran näin, miten jää poksahti rikki ja nousi ponnahtaen kolmenkymmenen sentin korkuiseksi terävähksi pyramidiksi. Varmaan tuo tapahtui jonkin rantakiven päällä.

Päässäni tuntuu erilaiselta. Ajatukset kuuluvat vähän selkeämmin. Tyhmätkin ajatukset. Tai ne, joita en haluaisi kuulla. Kropassani tuntuu se väsymys. Nälkä. Kylläisyys.

En vielä tiedä, mitä teen, kun seuraavan kerran tunnen ylikuormittuvani levottomuudesta niin paljon, että pelaaminen tuntuisi lähes välttämättömältä. Mitä laitan pöydälle, kun se on liian tyhjä.