Aika vähän sanottavaa ollut. Syy lienee se, että elämäni kiinnostavimmat polut ovat viime viikkoina kulkeneet sellaisissa varjokoissa, joita en näe syytä sen enempää tämän valokeilan avulla valaista.
Lisäksi minulla on keuhkoputkeen ulottuva flunssa. Tiedän pääseväni kovin vähällä verrattuna moniin muihin ilmeisen samaan tautiin sairastuneisiin, mutta kyllä tämäkin väsyttää.
Excelini on vihdoin tilassa, jossa se elää omavaraisesti omaa elämäänsä. Komposti on käynnistynyt, tai ikäänkuin olisin vuosien vuoroviljelyn jälkeen saanut luomutuotantoluvan. Käytännössä tämä tarkoittaa, että vaatteet tulevat exceliini, käytän niitä, ja ne pysyvät siinä kunnes muuttuvat käyttökelvottomiksi jostain luonnollisesta syystä, kuten puhki kuluminen tai puudelinkokoiset nypyt kainaloissa, tai sitten ne vaeltavat käyttöhintansa mukaisesti hitaasti mataen Excelin jyrkkään päähän, vyöhykkeelle, jossa niiden käyttöhinta per kerta on niin alhainen, että olen oikeutettu omavaltaisesti tyrkkäämään ne alas jyrkänteeltä.
Näin käykin säännönmukaisesti, ja uusia uhreja matelee nöyrästi excel-portaita ylös mestauspaikalle. Toisaalta, tuo vyöhyke on periaatteessa kansoitettu voittamattomilla ikisuosikkeilla, joista minulla ei ole mitään syytä tai halua luopua, joten ei tämä nyt ihan mitään maailmanlopunmeininkiä ole.
Vanhat ulos, ja uutta sisään siis, sopivassa tahdissa. Käyttöhintaindeksi on nyt viikkoja ollut 8 %:n tuntumassa. Joudun käytännön syistä olemaan hitusen joustava. Eli minulla saattaa olla muutama ylimääräinen merkintä excelissäni ns. väliaikaisesti. Ihminen vain tarvitsee aina välillä jotain päällepantavaa, jossa ei näytä ihan kamalalta.
Siitä puheen ollen, näytän ihan kamalalta. Yleensä ottaen olen oikein tyytyväinen itseeni, enkä edes viime aikoina ole lihonut, mutta nyt en ole tyytyväinen. Olen saanut käsiini valtavan määrän arveluttaa kuva- ja videomateriaalia, josta osan olen pakoitettu myös julkaisemaan. Liiallinen tyytyväiseni olemukseeni on saanut minut unohtamaan muutamia itse löytämiäni elämän perustotuuksia, ja se ei ole hyvä.
Yksi perustotuus on kainalot. Jos vaatteiden kainalot näyttävät edes hitusen ahtailta, koko henkilö näyttää pukeutuneen liian pieniin vaatteisiin. Vaikka ei olisi.
Toinen perustotuus on musta. Mikä ihme saa minut kerta toisensa jälkeen juuri kriittisimmällä hetkellä hylkäämään mustan värin, jossa muuten kyllä viihdyn viikkotolkulla. Sitten kun kamerat pyörivät, eiköhän vain minulla ole sininen, lähes vaaleahko ahdaskainaloinen farkkutakki? Siinä on kyllä ryhdikäät olkapäät ja kiva napitus, mutta ei niitä kukaan näe valtavien kainaloitteni takaa.
Kolmas perustotuus liittyy hiuksiin. No, satoi vettä, ja olin käytännössä läpimärkä, joten mitenkään kamalasti ei ollut tehtävissä asialle, mutta silti. Jotain olisin varmaan voinut, mutta kun ei.
Sitten on ihan klassikko: punaviini, hampaat ja valokuvat.
Ehkä en näyttänyt yhtään sen kamalammalta kuin muulloinkaan. Ehkä en vain ole tottunut karuun totuuteen. En halua tottua. Milloin pääsen takaisin haavemaailmaani?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti