Miehet, noin kollektiivisena otantana, eivät kommunikoi jääkiekkopelien aikana. Olen toki ollut tästä faktasta tietoinen aiemminkin, mutta havainnon universaali kattavuus yllätti minut silti.
Olen aivan poikki kaikesta tästä havainnoinnista. Vähintään yhtä paljon myös työnteosta. Tänään aivoni olivat suorastaan mikrottua kiinteiksi, kun seurani oli niin säteilevää. Sanoin tämän ääneenkin ja pakenin lopulta paikalta.
Aivojen lisäksi olen jännittänyt palleaa. Keuhkoni tuntuvat olevan jossain heti olkapäiden alaosassa, ja hengittäminen on pinnallista.
Ylikierrokset eivät tasaantuneet, kone hirtti kiinni, ja olin jo menossa lenkille, jonka jälkeen ruokakauppaan. Juoksisin tai ainakin kävelisin nopeasti. En löytänyt kelvollisia juoksuhousuja, joten minulla oli äärijoustavat boyfriend-farkkuni ja musta huppari, ja olin jo päätymässä kävelyyn aivan siitä syystä ettei minun luultaisi ryöstäneen lähisiwaa, kun huomasin joen penkan ja hanhikkipenkin välissä pienen kohdan maata jossa oli kuivaa kariketta. Sellaisia isoja kimpaleita joiden päällä istuessa persus ei kastunut. Istuin 50 minuuttia enkä tehnyt muuta. Mieshavainnointilaitteenikaan ei toiminut, koska prepaidissani ei ollut enää potkua jäljellä, enkä ollut huomannut tuota koska kotona se toimii aivan hyvin langattoman verkon kautta.
Istuin vain ja ihmettelin, sitä virtaavaa vettä ja itseäni. Tiedän mitä haluaisin haluta, mutta tiedänkö, mitä oikeasti haluan.
Havainnointi on tehnyt minulle hyvää. Olen tajunnut monta asiaa itsestäni. Sen, että minulla on järjetön torjutuksi tulemisen pelko. Tai oli. Se taisi olla maitohammas, joka heilui enää pienen ihoriekaleen varassa.
Sitten olen taas tajunnut monta kliseetä, jotka pätevät minuun ihan yhtä paljon kuin naapuriin Elliinkin. Se on noloa.
En käynyt vielä ruokakaupassa. Laitoin hyvää ruokaa kyllä.
Miehillä on vaikutusta painooni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti