torstai 24. syyskuuta 2015

Olen ja elän ja hengitän.

Elämäni on ollut astetta glamoröösimpää viime aikoina. Siis minun asteikollani. Jonkun muun asteikolla tämä ei olisi glamoröösiä. Pyykinpesun ja Prismareissujen välissä on kaikenlaista hippaloa ja bilettä ja tapaamista ja tapaamista (niitä siis on monenlaisia). Harvinaisia työtehtäviä, joissa pääsen todella viileästi hengaamaan melkein julkkisten kanssa, paitsi että en yleensä ole viileä vaikka yrittäisinkin. Ängen itseäni tilanteisiin, mikä on epäluonteenomaista lähes kaikille suomalaisille. Toteutan vihdoin kaikenlaisia joskus muinoin hyvältä tuntuneita ideoitani, jännittäen sydän syrjälläni että onnistuvatko ne. Keskimäärin aina jotain menee vikaan, ja jotain onnistuu. Mikään ei ole täydellistä, mutta en kyllä nyt ehdikään tähdätä kuin haulikolla.

Tänään oli pitkästä aikaa tavallinen, oletusarvoisen tylsä päivä. Join kyllä ihan erikoispäivämäärän kahvia. Varmaan jotain 14 kuppia. Tein töitä ihan työpisteellä, toimistotuolilla istuen, sellaisia toimistohommia. Puhuin puhelimessa vähän enemmän kuin oikeiden ihmisten kanssa, siis sellaisten läsnäolevien. Se on rauhoittavaa. Vähemmän ärsykkeitä, joihin reagoin tuntosarvet tanassa.

Olin vähän vähemmän täpinöissäni kuin eilen, jolloin hajotin yhden tuolin ja aloin korjaamaan sitä paperiveitsellä samanaikaisesti kun perehdytin kollegaa hommaan, jota en itse ehdi tehdä.

Tulin kotiin, ja ajattelin, että minun täytyy samantien lähteä kauppaan, koska mustien paitojen kiintiöni on yhtä vajaa, käytin nyt jo loppuun yhden kesällä ostamistani. Pyykinkuivuminen hidasta ja viikonlopun molemmille illoille ohjelmaa josta ei selviä ilman mustaa paitaa. Siinähän se ilta sitten menisi juostessa rekiltä toiselle.

Laitoin ensin ruokaa. Ihan tavallista kotiruokaa. Bataattia ja palasternakkaa ja punajuurta ja kanaa ja vegaanivaihtoehtokastiketta. En ole pitkään aikaan syönyt mitään niin hyvää ja kunnollista. Vegaanijuttujen opettelu on vähän muuttanut ruuanlaittoamme. Teen eri ruokia ja joitain vanhoja tuttuja harvemmin kuin ennen.

Sitten ajattelin lähteä sinne kauppaan. Huomasin kuitenkin, että minulla on kaapissa uusi musta paita. En ole muistanut ostaneeni sitä. Vähän kuin löytäisi autosta suklaapapereita kuskin puolen ovesta. Sillä paidalla voin mennä huomenna kavereitten bändin keikalle ja sitten toisiin kutsuvierasbileisiin, jonne olen kutsuvieraana. Tunnen itseni ihan Paris Hiltoniksi. Ja seuraavanakin iltana on ohjelmaa. En vielä tiedä mitä, mutta ihan varmasti siihen tarvitsee mustan paidan.

Siivosin keittiön ja raivasin makuuhuoneestani monta nyssäkkää ja kasaa kaappeihin.

Päässäni on soinut sata salamaa sunnuntai-illasta eiliseen asti. Tänä aamuna oli vihdoin hiljaista (koska annoin itselleni vastalääkkeeksi Kotiteollisuutta keskiviikkoillan). Sitten tänään klo 10.48 takaraivoni subwooferit päjäyttivät Antti Tuiskua taas bassot täysillä. Kuuntelin sitä sitten aikani, kunnes iltapäivällä tahti vaihtui Anssi Kelan Virvelöinnniksi. Tämä on jo melkein liikaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti