tiistai 21. heinäkuuta 2015

Rappukäytäviin yksinäisten.

Kesä tinttasi minua nenään. Lauantaina oli yhtäkkiä niin lämmintä, että kaikki ne kesän hiukkaset, joille olen vähän yliherkkä, innostuivat lentelemään ythäaikaisesti, ja kun menin ulos, ne keikki ujuttautuivat nenääni joka paisui kauttaaltaan, alkoi kutista, silmäni vetistää ja aivastelin. Otin sitten antihistamiinin, joka auttoi ihan mukavasti, mutta tuon äkillisen reaktion jäljiltä minulla on edelleenkin olo kuin joku olisi täräyttänyt minua nyrkillä nenänvarteen.

Olen löytänyt kesän myös kaupungista. Aiemmin, kun en ole asunut siellä, kaupunki on ollut oma ulottuvuutensa. Ihan sama mikä kaupunki. Kun sinne mennään, mennään ensisijaisesti kaupunkiin, ja luonto, johon vuodenajat minun mielessäni kuuluvat, jää sen ulkopuolelle. Kaupungissa voi olla kylmää tai lämmintä tai sateista tai tuulista, mutta se on ollut jotenkin keinotekoista, rakennusten välissä olevaa viipaloitua ilmaa. Aina voi kävellä seuraavasta ovesta sisälle, ja on taas lämpimässä tai viileässä.

Nyt kun olen täällä koko ajan, ja kävelen illalla lähikauppaan ostamaan purkin maitoa, en voikaan olla huomaamatta että kesä on vallannut koko tämän joen suiston, ja nämä talot vain sattuvat olemaan missä ovat, ja kesä on paljon suurempi asia kuin kaupunki.

Olen ilmeisesti tottunut kaupunkiin, eikä minun tarvitse enää käyttää energiaa siihen suhtautumiseen, vaan voin vaan olla.

Luin Atwoodin Kissansilmän. Luin sitä iltaisin, öisin, päivisin, puistossa maaten. Hänen tekstiään täytyy vain ihailla. Sen kääntäminenkin on varmasti ollut vaikeaa. Teksti itsessään on rikasta ja synesteettistä ja se, miten teksti muuttuu yksinkertaisemmaksi kirjan mittaaan kun päähenkilö vanhenee on hienovaraista ja taitavaa. Tuon kirjan juoni on melko olematon, mutta silti se rakentuu koko ajan ja jännite pysyy kasassa. Tuntuu hämmentävältä ajatella, että koska kirjailija on niin taitava, se henkilö, jonka mieltä ja elämää kirja kuvaa, ei välttämättä ole ollenkaan samanlainen kuin hän itse, vaan sepitelmä.

Kun kirja loppui, tuli vähän turvaton ja petetty olo. Mihin minä nyt menen, kun en saa unta ja ajatukset kiertävät mahassani? Kirjastoon, kuiskaa joku järkevä.

Olen tottunut kirjoihin, joiden sivut ovat harmahtavaa karheaa paksua paperia, reunoistaan kellastuvat ja hauraan oloiset. Kirja tuntuu oikealta vasta, kun sitä on lukenut jo muutama kymmenen muukin kuin minä, ja se on myös ehtinyt kellastua hyllyssä. Luen harvoin uusia kirjoja, ne ovat vähän outoja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti