We're going up-up-up-up--up-up-up.

Iholla sarjan Esko (vai mikä se kuminpolttaja olikaan) mietti, että hän on oikeastaan koulutukseltaan tradenomi, mutta ei voisi kuvitella itseään kraka kaulassa toimistossa taistelemassa exceleiden kanssa. Havahduimme siis tänään siihen, että Iholla –sarjan uusi tuotantokausi on alkanut, ja linnottauduimme sohvaan katsomaan Katsomosta jaksot yksi ja kaksi. Enempää ei uponnut, ainakaan tältä kierimältä.

Kaunomieli kysyi minulta, mikä on tradenomi. Tunsin voitonriemua, on siis olemassa jokin elämänalue, jossa yleissivistykseni vielä edes näennäisesti hakkaa tuon nuoren kansakunnan toivon, ja kerroin olevani itse entisaikojen tradenomi. Laskentatoimen YO-merkonomi, hitusen trimmattuna, saanko esittäytyä. I speak Excel, mutta koen kravatit jotenkin liian AC/DC-tyylisiksi. Olen enemmänkin Metallican linjoilla.

Jännää. Likka tuntee muinaisen Eddan mytologiat, muttei tiedä äitinsä koulutusta tai sen puutetta.

Tänään surffasin töissä taas yhdenlaisella aallonharjalla. Muu tapa suhtautua nykyiseen tehtäväkenttääni ei oikein toimi, kuin kuvitella asioiden olevan sellaista ohitse soljuvaa kohisevaa nestettä, jonka päällä luistelen ovelasti kylkisuuntausta vaihdellen, ja pelkään alati uppoavani seuraavaan aallonpohjaan. Ennen pitkää niin varmasti käy, mutta tässä vaiheessa minua kuitenkin enemmän kiinnostaa kannoillani seuraava kuvitteellinen tappajahai.

Vaihtoehtoisesti voitte kielikuvitella James Bondin laskettelemaan alas lumista rinnettä kannoillaan aseistettu tappaja. Vauhdin hurmaa.



Meillä on kuitenkin töissä aivan kuolettavan hauskaa. Se on suunnattoman iso asia etenkin niinä kausina, kun tuntuu, ettei elämään niin kovin paljoa muuta mahdukaan, kuin työ, lapset ja nukkuminen. Ja Netflix.

Kaunomieli aistii aina millä mielin tulen töistä kotiin, vaikken avautuisikaan asiasta verbaalisesti. Milloin säteilen kiukkuisia siksak-säteitä, milloin lauhkeita alfa-aaltoja. Tänään olin jonkinlaisessa adrenaliiniryöpyssä, en ole varma liittyykö tämä lähestyvään menopaussiin, iltapäivän ideointipalaveriin, apinanraivoon, jota kulutan suurkeittiöpakkausittain, liian äkkiä nousseeseen verensokeriin vai onko kyse jostain huolestuttavammasta, kuten aivokasvaimesta, mutta tällaisia kausia on nyt kesän jälkeen ollut muutama. Siis sellaisia, että asiat tuntuvat korostetun miellyttäviltä, suorastaan euforisilta. Viime kerralla en ensin tajunnut, että havaintoni todellisuudesta ovat jotenkin vääristyneitä. Sitten lopulta ymmärsin kuuntelevani Miley Cyrusin kappaletta We can’t stop, ja miettiväni, että eihän tämä nyt oikeastaan ole yhtään paskempi biisi. Ja ihan nätti tyttöhän se Miley on, ehkä se on vain kausi joka menee ohi, että pitää hädintuskin käyttää alusvaatteita ja niistäkin näkyy hymy läpi.

Sitten hoksasin, että nyt ei ehkä ole ihan kaikki kynttilät menorassa. Ja nyt taas sama juttu.

Satoi, kun lähdin töistä, ja sydämeni sykähteli onnesta, koska autoni tuulilasissa on jo kaksi viikkoa ollut linnunpaska, jota en ole ehtinyt/jaksanut/muistanut/viitsinyt poistaa, ja pissapoikani säiliö on edelleen rikki, ja siitä syystä myös taas tyhjä.

Sitten lähes purskahdin eijaa, eijaa huutoihin, kun Tokmannilta löytyi katuharja kausialesta (Diiva väittää tarvitsevana sellaisen lukion oppimäärän suorittamiseen, ja mina uskon). Jonka jälkeen löysin elämäni toistaiseksi parhaan istuma-asennon rikkinäisessä sohvassani. En suostunut liikkumaan, vaan käskytin Kaunomielen passaamaan minulle lasin vettä, läppärin ja vajaan suklaalevyn (Maraboun dröm krisp). Jo muinaiset egyptiläiset osasivat arvostaa täydellistä lepoasentoa, jossa sisäelimet makaavat alempana kuin raajat, jolloin verenkierto keskittyy tärkeisiin elimiin, ja elämänisen nesteiden tasapaino on täydellinen.

Tunsin myös syvää mutta nautinnollista voimattomuutta, kun huomasin miten vaikea minun oli keskittyä mihinkään muuhun, kuin siihen, miten kaunis matto minulla on olohuoneessa. Sellainen Ikeasta ostettu jäljitelmäitämainen. No onhan se ihan ok muinakin päivinä, mutta väritys on yleensä hitusen liian pliisu minun makuuni. Toisaalta se sopi kotiasuuni, haaremihousuihin ja tunikaan, joissa näytän aivan iranilaiselta kotirouvalta (uimahallissa).

Muulloinkin tunnen olevani henkisesti vähän heikoilla, jos huomaan viehtyväni aivan liikaa hiekan, pellavan, toffeen, greigen ja maitokahvin eri sävyihin. En varmastikaan ole oma itseni silloin, mutten ole myöskään vielä tunnistanut kuka kauttani ilmiintyy. Mickan Solsidanista? Ainakaan se ei ole Teuvo Loman, mikä on jollain tapaa yksiselitteisen helpottavaa. Pelkään kuitenkin, että jonain päivänä löydän itseni liimaamasta seinälleni kaunokirjoitustekstitarraa, joka kertoo, mistä huoneesta on kyse. “Kitchen.” “Laundry.” “The room, where the ugly and unnecessary items are placed. And guests, who are no longer welcomed into the master bedroom.”

Näin myös suunnattoman vaikuttavan ja täysin epärealistisen kuukautissuojamainoksen. En nyt löydä sitä youtubesta, mutta siinä aasialaisen näköinen nainen oli kuumana päivänä torilla ystäviensä kanssa ja tempautui mukaan akrobaattiseen taisteluesitykseen. Kamera zoomasi tiukkojen valkoisten housujen haaraosaan joka kulmasta. Eläydyin tuohon tänään aivan liikaa. Tunsin raivoa siitä miten epärealistinen tuo mainos oli, muistin kaikki ne hikiset hiertävät päivät, ylivuodon pelon, ja vaatetukselliset rajoitteet joita koin vuosina 1986-2009. Sitten pärskähdin taas akvaarion toiseen laitaan, ja tunsin suunnatonta syyllisyyttä siitä, etten enää voi jakaa sitä yleismaailmallista naiseuden taakkaa hankalista kuukautisista. Ja olin aivan musertua tässä tunteiden ristiaallokossa.

Sama firma tekee myös tällaisia mainoksia: http://youtu.be/XjJQBjWYDTs En yleensä liikutu mistään näin osoittelevasta, mutta tänään mikä tahansa tuntuu olevan mahdollista.

Tällaisina hetkinä minun tulee pidättäytymän tekemästä päätöksiä, isoja tai pieniä. En juuri nyt uskalla edes ajatella, mitä tein työpäivän viimeiset tunnit. Fasilitoin luovaa improvisaatiota?

Kaunomieli on liikuttavan korkealentoinen. Hän kirjoittaa jotain koulutyötä, joka käsittelee ihmisten tarvetta luoda inhimillistyneitä jumaluuksia. Haahuilen kuin valmentaja nyrkkeilykehän nurkassa, kostutan otsaa, hoen kannustavia sanontoja, ja muistuttelen hänelle tarvittaessa, ettei kyseessä ole väitöskirja. Tänään hän koki itse olevansa suorastaan lihamurekkeen jumalatar. Tai näin minä ainakin koin hänen kokevan, koska jaan näköjään hetkellisesti kaiken ympäristöni tunnekokemukset. Samaistuin näissä höyrypäistyksissäni täysilaidallisella siihen emansipoitumisen tunteeseen, kun hän, ravitsevan kouluruuan sijaan kaikille maailman allergikoille yhteisesti tarkoitetuilla kalattomilla, munattomilla, maidottomilla, viljattomilla, sokerittomilla, soijattomilla, maissittomilla ja mausteettomilla kanapalleroilla nälkiinnytetty lukiolainen loihti paketista naudan jauhelihaa, kahdesta sipulista ja einesperunanoiseteista maittavan, lämpimän, sipulisen lautasellisen ruokaa.

Minä en tykkää Kaunomielen tekemästä murekkeesta, koska siinä on sipulia lähes enemmän kuin lihaa, mutta nautin äärettömästi siitä tunteesta että tiedän tytön syövän itselleen mieleistä ruokaa. Ja melkein vielä enemmän siitä tunteesta, ettei minun tarvinnut laittaa ruokaa tänään. Pyörin sen sijaan sohvalla kuin kotieläin ja kuolasin mielihyvästä.

Jos oikein tulkitsen Breaking Bad –sarjan kautta omaksumaani huumausaineita koskevaa yleissivistystä, voisi luulla, että joku on sujauttanut herra Putinin sponsoroimaan evässulatejuustooni metamfetamiinia. Vielä aamulla olin nimittäin sitä mieltä, että kaikissa on joku vika.