keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Better the devil you know.

Nyt kun olen saanut asioihin etäisyyttä, ja todennut kärsiväni turvotuksesta, alavatsakivusta ja makeannälästä, diagnosoin eilisen häiriötilani PMS:ksi. Siitä edellisestä vastaavasta on n. kuukausi. Tunneyliherkkyys, aistiärsykkeiden moninkertaistuminen, ja huomiokyvyn keskittymistarkkuuden äkilliset muutokset. Itkeminen, kuukautissuojamainoksiin hurahtaminen, suklaansyönti, aivan klassista. Tämä vain on niin täysin eri asia, kun nurkissani ei ole miestä, jonka tapa pyyhkiä tiskipöytä liian märällä rätillä siten, että teräspintaan jää kuivumisjälkiä, saisi minut leimahtamaan valkohehkuiseen raivoon. Tai että muovirasioiden kannet olisi aseteltu kaappiin väärin. Kun tuo kaapinkokoinen ärsyke on poissa, ja elämäni on siis yhtä harmoniaa ja sopusointua ympäristöni kanssa, PMS-päiväni, jolloin aistini ovat herkimmilleen virittyneinä, ovatkin yllättäen jotain aivan käsittämätöntä auvoa.

Tällainen panee miettimään, kuinka iso osa parisuhteista koostuu pakonomaisesta sietämisestä.

Ja myös vähän harmittaa, kun elämää suuremmalle euphoria-aallolleni löytyi näin nyhjäinen selitys. En minä tietenkään mitenkään simona haluaisi itselleni aivokasvainta tai huumeriippuvuuttakaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti