Kävin viime viikolla Alkossa. Valitsin tutun, hinta-laatusuhteeltaan miellyttävän pyöreän kierrekorkillisen luomupunaviinipullon. Kaunomieli oli mukanani ostoksilla, ja kassalle mennessäni hän hoksasi, ettei hänen iältään hitusen alamittainen läsnäolonsa välttämättä edistä maksutapahtuman suosiollista etenemistä, ja luikahti ulos odottelemaan. Heti kassan jälkeen tungin pullon hänen ostoskassiinsa, koska minulla oli vain pieni käsilaukku. En osta turhia muovipusseja.
Ehkä keskitäyteläinen luomupunaviini ei ole kotibileteinin tyypillinen ykkösvaihtoehto, tai mahdollisesti näytin siltä, että en varmasti antaisi lapselle tippaakaan viintä, vaan joisin sen kaiken ihan itse, heti parkkipaikalle päästyäni.
Minulla on kyllä jonkinasteinen alkoholiongelma. Olen useana iltana ottanut tuota lasillisen, ja nytkin huomaan, että olen unohtanut juoda eilisillan lasin loppuun asti. Tuossa se edelleenkin hapettuu, olohuoneen pöydällä. Joskus juoma-ongelmani ilmenee myös siten, etten osaa kaupassa päättää mitä haluan, tai en löydä sitä yhtä ainoaa juomaa jota halajan, ja poistun paikalta. Tämän konseptin kun saisi skaalautuvaksi, ja implementoitua suklaansyöntiin.
Olen katsonut elokuvia. Mm. Nuori Victoria, ja heti perään Vanha Victoria, eli Mrs. Brown. Aika järisyttävän tylsä elämä ihmisellä, ottaen huomioon että hän oli länsimaailman vaikutusvaltaisin nainen. Tai ehkä en vain osannut nyt arvostaa hänen elämänsä nousuja ja laskuja omassa mielentilassani.
Katsoin myös Mielensäpahoittajan. En pettynyt, vaikka ennakkokäsityksiä oli vaikka muille jakaa. Antti Litja ei yllättänyt, eikä pettänyt. Mari Perankoski sen sijaan yllätti. Aivan loistava valinta tuohon rooliin, oli täysin uskottava, luulen, että ensimmäistä kertaa vakuutuin hänestä näyttelijänä. Hauska, rempseä ja sanavalmis ihminen hän on aina onnistunut olemaan, mutta toistaiseksi olen nähnyt hänet ilmeisesti vain yliampuvissa rasittavan ämmän rooleissa. Myös Mielensäpahoittajan poika Ilkka Fors teki hyvän työn roolissaan.
Elokuvan juoni, tai leikkaus oli vähän höttöinen. En oikeastaan odottanut sillä olevan juonta, olin valmistautunut vain katsomaan sarjan yhteentörmäyksiä vanhan äijän käsityksen ja koko muun maailman välillä, ja että jokainen erillinen setuppi näistä esiteltäisiin alkusanoin “kyllä minä niin mieleni pahoitin…” Juoni oli periaatteessa ihan kohtalainen, ja ehkä tarpeellinenkin, mutta minua häiritsivät joka väliin tuupatut askeleet jäisessä nurmikossa, kun ohjaaja halusi korostaa Mielensäpahoittajan hahmon tekojen taustalla piilevää tragediaa. Ihan turhaa krumeluuria, sanon minä, tuo suuren salaisuuden paljastaminen pikkuhiljaa, vähän kuin ikkunassa olisi viidet eri verhot. Ehkä siinä oli joku juju, mutta koko homma oli toteutukseltaan hitusen liian monimutkainen, se ei rakentunut intuitiivisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti