Pieni talo pottupellolla.

Kun tytöt olivat pieniä, he hurahtivat täysin Laura Ingalls Wilderin kirjoihin, myöhemmin myös tv-sarjaan. Kaunomielen suuri haave oli päästä käymään joskus oikeassa Laura Ingalls Wilder –museossa. Tai ainakin lainata kirjastosta joka ikinen Pieni talo preerialla -kirja. Diiva raahasi yhden kevättalven ajan iltaisin joulukuusenraatoa pitkin pihaa perässään, kuvitellen sen olevan peuranruho, ja haaveili tulevansa isona yhtä hyväksi isäksi kuin Charles Ingalls. (Suhtauduin asiaan samalla mielentyyneydellä kuin Klikkaa-mua-Ella Rosalindan kotialttariin). Tytöillä oli iso arkku täynnä kaikenlaisia vanhoja mekkoja, essuja ja kankaita, ja niiden sovittelu, pukeminen ja “ompeleminen” oli olennainen osa leikkiä. Voi että se oli herttaista, kun he töpöttelivät leikkikyläkauppaan myymään kananmunia monta kerrosta ruudullista puuvillaa päällään, huivit päässä, maitohinkin ja korin kanssa.

Diiva katsoi kaverinsa kanssa DVD:ltä Pieni talo preerialla –sarjan jaksoja. Kaveri oli lestadiolaisesta kodista, joten kysyimme ja saimme luvan asialle hänen kotoaan. Tyttö itki lähes ensimetreiltä jakson jos toisenkin loppuun asti. Tykkäsi, kuulemma.

Minulla oli toissapäivänä ihan sama olo medialukutaitoni suhteen, kun katsoin pleikkarin kauta Yle Areenalta Euroviisujen ensimmäistä semifinaalia. Koska uusi tallennuslaitteeni toiminut toivotulla tavalla ja palasi nyt ensi hetkessä huoltoon, olen ollut ilman, ja siis käytännössä teeveettömässä tilassa. Jotain ihan vähän olen katsonut koneelta. Minulla on myös sangen ankara vatsatauti, ruokamyrkytys, tai kalorikeijo vastasi viimeinkin hartaisiin toiveisiini osallistua näihin läskitalkoisiin edes jotenkin, ja tuossa vaiheessa kipua, kuvotusta, oksentelua, kurlausääniä mahasta, ripulointia, palelua ja hikoilua oli kestänyt kaksi päivää. Alkutekstit, orastavaa musiikkia, ihmiset alkoivat taputtaa käsiään. Paruin ulvovalla volyymilla, en nähnyt kyyneliltäni mitään. Rauhoituin jossain neljän biisin kohdalla. Ihan muuten vain. Unohdin sanoa aiemmin haasteessa, että minua usein itkettää kun ihmiset taputtavat käsiään.

Voi tätä nestehukkaa. Nyt alkaa vähän helpottaa, mutta ihan kuivilla en ole vieläkään.

Kaappimies, joka hämärien muistikuvieni mukaan kävi myös torstaina auttelemassa tai ainakin toi Kaunomielen kotiin jostain ja kuskasi Diivaa jonnekin ja takaisin, kutsui itsensä viisuvalvojaisiin, jotka ovat meillä The Event. Nukkui tyhjässä työhuoneessa. Nyt olikin ihan mukavaa meille kaikille istua iltaa yhdessä. Ehkä tämä sairastaminen sai minut hidastumaan hänen taajuudelleen sopivasti, yleensä olen liian levoton.

Tänään päätin olla terve, jotta olisin sitä varmuudella myös huomenna. Hermostun liikaa jos työt vielä enemmän kasaantuvat.

Hetkittäin olen enemmän terve kuin niinä muina hetkinä. Minulla on kuitenkin myös näyttö huomenna, eli koti on puunattava jälleen kerran esiintymiskelpoiseksi. Nyt olisi sopiva aika tärpätä, ja se tuntuu vähän haikealtakin ajatukselta. Ja pelottavalta, koska olen niin itse vaatinut tämän muutoksen tapahtuvaksi. Ketäs minä sitten syytän, jos asiat eivät sujukaan?

Olen sopinut puuhtarhahengettären kanssa, että heti kun nämä uudet talonkatsoja ajavat pihaan, etupihan hedelmällisyyssymboli, miniatyyrikokoinen runsassatoinen omenapuu puhkeaa kukkaan tai edes isoille rusottaville nupuille ja paistattelee ihailussa kuin Milon Venus simpukankuorellaan. Västärikkiparvi lehahtaa tiilikatolle kiilamaiseen kuuden miehen poikabändimuodostelmaan tekemään jammaavia ristiaskeleita, ja rusakonkokoinen oravarouvamme Rauha saapuu etupihan mäntyyn kieppumaan trapetsitaiteilijana luodakseen sopivan harhautuksen pihan satunnaisille pienille puitteille. Kuten sille, ettei talossa ole terassia. Toimii varmasti.