perjantai 30. toukokuuta 2014

Dagen efter.

Mietin liikaa mitä kirjoitan. Aiemmin oli helpompi, kun aiheet pyörivät enemmän fyysisen oman navan ympärillä, pintapuolisemmissa asioissa. Nyt en jotenkin jaksaisi lätistä eri mallisten topin kaula-aukkojen luomista harhanäyistä ja niiden edullisuudesta muhkeahkolle siluetilleni.

Sen sijaan olen hyvin harkitsemattomasti ja itseäni yllättäen avautunut mm. eroamisestani, siihen liittyvistä tuntemuksistani. En mielestäni ole sanonut mitään liikaa, mutta kävin varmuuden vuoksi poistamassa joitakin vanhempia tekstejä. Tuntui silti hyvältä aikanaan ruotia niitä asioia jossakin. Eri paikassa kuin missä teen arjen sujumiselle välttämättömät kanssakäymistarpeeni.

Bloggaus on muuttunut muutamassa vuodessa, tai sitten minä olen. Silloin joskus tämä oli virtuaalitodellisuus johon pulahtaessani olin hauskempi, viehättävämpi ja itsevarmempi kuin siinä toisessa todellisuudessa, ja ne kaksi maailmaa olivat selkeästi erillään toisistaan. Nyt tuntuu, että aivan sama vaikka kirjoittaisin omalla nimellä ja naamalla, koska en pääse enää irti siitä tunteesta että minun ajatuksiani lukevat myös ihmiset, jotka tuntevat minut. Ehkä jopa Kaunomieli. Hän tietää, että äiti kirjoittaa, ja on antanut luvat muutamien kuviensa julkaisuun. Tai kuka tahansa tuntemani, päivänä mina hyvänsä, ja minut kyllä tunnistaa. Sisko tunnisti suurinpiirten kahdesta ensimmäisestä lauseesta, kun vahingossa eksyi entiseen blogiini. Että joo, olenkohan tosiaan niin kovin erilainen kuin mitä tänne kirjoitan.

Toisaalta, ehkä olen ihan oikeastikin nykyään hauskempi, viehättävämpi ja itsevarmempi kuin ennen. Aivan varmasti taidan olla. Ainakin aion vakaasti kuvitella niin, koska en näe erityistä etua siinä jos ajattelisin toisin. Toisaalta, postasin eilen tänne kuvia sämpylöistä.Nyt vähän ihmetyttää.

Olen tainnut nyt selättää ikäkriisin. Se oli kamala, todellinen, yli kaksi vuotta vellova kriisi, joka ei kuitenkaan ollut patologista masennusta. Ajatukset pyörivät inhottavan pientä rataa sen kuuluisan oman navan ympärillä, niin fyysisen kuin psyykkisenkin. Se alkoi ihan ulkoisista jutuista. Että kas, mikä on tuo heijastus kanssaihmisten silmissä, olenko se tosiaan minä? Enkö olekaan enää 26, mikä oli se ikä jossa edellisen kerran ehdin hetken ajan ajatella kuka olen. Ja säikähdin sitä oikein tosissani, koska en ole ollenkaan niin kypsä ja henkistynyt kuin olen joskus luullut olevani.

Kun täytin 40, istuin ystävien kanssa Never Grow Old –nimisen paikan patiolla (jonne minut raahattiin puoliväkisin), joimme erinomaisia mohitoja, ja minä muistaakseni sanoin, etten odota elämältä enää mitään. Että tässä taisi olla kaikki oleellinen. Ystäväni sanoi, että hän ei ehkä ole koskaan ollut oikeasti rakastunut. Toinen ystäväni sanoi, että hän varmaan kuolee kohta. Meillä on ollut paljon hauskempaa useasti tuon jälkeen.

Joku muu jossain muualla sanoi, että ei noin saa ajatella, elämässä pitää aina olla unelmia. Ja että hän ei esimerkiksi vielä koskaan ole käynyt Yli-Kiimingissä.

Nyt olen 41, ja hokenut sitä itselleni niin paljon, että muistan aivan varmasti olevani viisitoista vuotta vanhempi kuin 26-vuotiaat, jotka suunnittelevat kesähäitä ja ensiasunnon ostoa. Ja yritän myös välttää sitä, etten liikaa näyttäisi nauttivani siitä että olen sangen kaikkitietävä täti-ihminen.

Naiset asemoivat itseään sosiaalisissa tilanteissa koko ajan, haistelevat ilmaa, tunnustelevat, valikoivat, jättävät sanomatta ja tekevät korvaavia eleitä. Nainen, joka ei tee niin, vaan sanoa möläyttää asiat yhtä suoraan tilanteessa A ja B on vähän outo. Miehille se sallitaan, mutta siksipä jotkin asiat maailmassa hoidetaan täysin miesten ulottumattomissa. Miehen tavalla käyttäytyvä nainen jää miehen lailla ulkopuolelle tuollaisista japanilaisista teenkeittoseremonioista.

Minä alan antaa itselleni anteeksi senkin, etten ole erityisen hyvä jätkä enkä myöskään korrektisti toimiva nainen, vaan jotain siltä väliltä, tai sitten piste jossain janan ulkupuolella. Alan osata sysätä syrjään mielestäni ne tilanteet, joiden jälkeen tunnen voimattomuutta siitä kun en osannut toimia täydellisesti. Kyllä minä yritin, siinä hetkessä, mutta aina ei vain hoksaa. Joskus huomaan, etten tosissani edes välitä.

Eron suhteen helpotti, kun jossain vaiheessa tajusin yrittäneeni ihan tarpeeksi. Olisinhan minä tietenkin halunnut, että se toimii.

2 kommenttia:

  1. Oottele vaan, näin yli viiskymppisenä sitä pashat nakkaa melkein mistä vaan ja itselleen antaa anteeksi melkein mitä vaan (melkein...).

    VastaaPoista
  2. Odotan innolla. Pieniä merkkejä tähän suuntaan on onneksi jo havaittavissa.

    VastaaPoista