Tunnen itseni voitokkaaksi. Tein jotain lähes teknistä, mitä en ole ennen tehnyt. Tai älynnyt tehdä. Katsoin netin kautta Klikkaa mua –ohjelman viimeisimmän jakson. Ei varmaan pitäisi julkisesti tunnustaa olevansa niin tampio, ettei ole älynnyt tuollaista mahdollisuutta olevan aiemmin.
Hetken jo voitonhuuman poltellessa suonissani mietin, tarvitsenko lainkaan tallentavaa digiboksia. Hankin siis sellaisen, mutta se ei toiminut, ja hovielektroniikkahankkijani (kyllä vain kaappimies saa pitää tämän roolin) kävi eilen hakemassa vempeleen pois vaihtaakseen sen toimivaan. Että huudanko perään, että ei sittenkään. Sitten hoksasin, että ei me tyttöjen kanssa kuitenkaan kolmestaan ikinä tuijotettaisi läppärin näyttöä. Ehkä kohtuullisen kokoinen jalustalla kököttävä tv-vastaanotin on ihan ylihuomenna jo esihistoriallinen reliikki, mutta minulle on tärkää, että sen ääreen voi käpertyä ihan yhtä aikaa katsomaan euroviisuja, Greyn anatomiaa ja muuta sen sellaista. Ja että noiden katsominen saadaan sopimaan kaikkien aikatauluihin, ja että kuvan voi pysäyttää aina kun Diivalla on Arvaappa-äiti-mitä –hetki.
Että joo, otetaan nyt kumminkin yksi sellainen, tallennuslaite. Muutaman päivän pärjään kyllä ihan hyvin ilman.
Näköni on huonontunut. Siis ihan näkö-näköni. Se on tietysti armeliastakin, kun ei erota kaikkia hiusryppyjä, isontuneita huokosia ja maksaläiskiä peilistä niin helposti. Toisaalta on hämmentävää, että kolme päivää säärikarvojen ajelemisen jälkeen huomaa, että vasemman säären takaosassa on vallan vallattomia pitkiä kiehkuroita edelleenkin. Ehkä olen vain huolimaton.
En ole nyt silmääräisesti aivan varma, olenko kehittänyt sääriini mittavat suonikohjukasvustot, vai värjäävätkö Lindexin perusfarkkuni ihoani edelleenkin. Olen varmasti ansainnut kumman vain rangaistuksen fyysisen habitukseni ja terveyteni laiminlyömisestä.
Kävin nyt vihdoin lenkillä, vappuna se jäi väliin ja eilenkään en ehtinyt. Ylellisen kirpakka sää näin aamusta, pieni lumikerros polulla ei haitannut. Krookukset puskevat sen läpi pihassa. Sykevyön palvelussuhdetta ei vielä tullut uudistettua, koska en muista, mihin olen sen tunkenut. Olen vuoden aikana järjestänyt kaappejani niin monta kertaa uudelleen, etten enää pysy perässä. Myös yksi kotiavain on hukassa. Yhden toisen kodin avaimen löysin sattumalta, tuulitakin taskusta. Ei pitäisi tunnustaa tällaisiakaan, että olen näin hunero tärkeiden esineiden kanssa.
Voi hyvänen aika elämäni kuulostaa tylsältä tänään. Tuntuu silti ihan mukavalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti