torstai 28. marraskuuta 2013

Ranskalaiset käytöstavat.

Gardemetriikassa olen saanut trimmattua itseni jälleen slimmiin 3,7 euron käyttöhintaindeksiin. Eli niiden sadan vaatteen ja kengän, joita käytän aktiivisesti, hinnan per käyttökerta keskiarvo on alle neljän euron. Huikea tavoitteeni on päästä alle euron lukemaan. Kunhan pääsen sinne asti, alan maltillisesti korvaamaan kuluneimpia rytkyjäni ensisijaisesti yläkerran komeron varavaraston antimilla, ja tarpeen mukaan harkiten myös ihan ostostelemalla niitä tuotteita, joiden tarpeellisuuden olen ensin excelissäni punninnut tarkkaan. Kuten kahdet tuoreet mustat rintaliivit ja toisetkin jumppatrikoot.

Indeksin alentamisen kannalta on oleellista, että käytän erityisesti niitä vaatteita, joille käyttökertoja on ehtinyt kertyä vasta vähän. Tämän takia, vaikka minulla on käytössäni vain rajattu määrä vaatteita, pukeudun käytännössä vaihtelevammin kuin yleensä. Yritän tehdä sen jonkinasteista tyyliä, käytöstapoja ja soveliaisuussääntöjä noudattaen. Toivottavasti minusta ei tule lopulta se outo kissanainen, joka joka kuukauden toinen torstai pukeutuu sinapinkeltaiseen slipoveriin ja sammalenvihreisiin vakosamettihousuihin. Huomisen pikkujoulut antavat tilaisuuden loikata aimo askeleen indeksillä alaspäin – minulla on vetolaatikossa säästeltyinä ihka uudet ja monikäyttökelpoiset housut ja paita, jotka tulevat kyllä saamaan kyytiä pikkujoulujen jälkeenkin. Ainakin heti seuraavissa pikkujouluissa, kahden viikon kuluttua. Ihana vuodenaika!

Muuten en kyllä erityisemmin hekumoi iljanteisista teistä, märkänä möllöttävästä pimeydestä ja niistä loputtomista suklaaröykkiöistä jotka koristavat kaikkien kauppojen kassanvieriä. Ettäs kehtaavat, vaikka olen karkkilakossa!

Mutta tunnustan. Olen ihan oikeasti sortunutkin lakossani, kahdesti. Ensimmäisen kerran 70-luvulla, joka siis hetkellisesti vallitsi viime lauantaina. Yritin kyllä tarmokkaasti tukahduttaa tunteeni porkkanalla ja dippikastikkeella, mutta vanha lempi leimahti silti. Hopeatoffee. Sehän on vähän kuin kännipössyttelyä – eihän sitä oikeasti polta, jos baari-iltana lainaa kaverilta sätkän tai pari?

Toisen kerran eilen, kun uskollinen ajokkini viestitteli minulle vointiaan valotaululle piirtyvinä hieroglyfeina. Yritin ensin ymmärtää ranskalaista sielunmaisemaa täysin intuitiivisesti, kuuntelin moottorin hyrinää, annoin ajatusten virrata ja assosioitua ilman luterilaista itsekritiikkiä ja mietin, mikä voisi armasta kaaraani noin vaivata ja hiertää. Mietin, oliko hän ehkä vain innoissaan lähestyvästä Lucianpäivästä, ja siksi näytti minulle hehkuvaa sädekehää, joka kiiltelee erityisesti reunoiltaan. Vai ilmoittivatko etupenkin istuinlämmittimen herkät sensorit, että jenkkakahvani roikkuvat jo aivan liian etäällä laskennallisesta keskiöstäni, mikä on täysin epäranskatarmaista. Vai onko Peugeotin ajotietokone saanut vihdoin selvitettyä, että länsimaista maailmaa vaivaa sisällön puute, keskitymme henkisensisällön sijaan liikaa ulkokuoreen, ja siinäkin erityisesti vain keskivertoiseen ja latteaan yleismassatuotantoon ilman erityisiä huippuja tai notkahduksia!



Ajoin lopulta huolestuneena tienposkeen ja kaivoin esiin ohjekirjan selityksineen. Hansikaslokerosta syliini kierähti mytätty englanninlakritsipussin pohjallinen, kivikovia ja jäisiä olivat kaikki kuusi. Ottaen huomioon, että olen jo tällä viikolla sijoittanut auton korjaamistoimenpiteisiin n. kahden kampaajakäynnin verran kulmakarvaväreineen ja viimeistelyineen, katsoin tämän eleen olevan sangen oikeutettu ja oikein ajoitettu pahoittelu. Olisi ollut kovin epäkohteliasta kieltäytyä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti