Gardebulimic.

Sattuma, saamattomuus, huono ajantaju ja luontaiset hedonistiset taipumukseni järjestivät minulle lauantaina tunteja yksinäisyyttä, joiden aikana vaelsin päämäärättä pitkin läheisen kaupunkin katuja ja kaupantakopaikkoja meditatiivisen itsetuskittelun vallassa. Sain mahdollisuuden pohtia elämääni kulutustottumusteni valossa.

Ehkä pohdiskelin enimmäkseen vain niitä kulutustottumuksiani, mutta koska jokin morallinen ulkokultaisuus on kuitenkin tiiviinä kerrostumana höttöisen sisimpiäni ympärillä, haluan ajatella, että asioilla olisi jonkinlainen suuri verrannaisuus. Eli oikeastaan, kun mietin, tarvitsenko metallinkiiltoisena kiiltelevän biletopin , kysymys olisikin siitä, että tunnen kaipaavani haarniskaa herkän sieluni suojaksi.

Olen siis harjoittanut garderoobillista mielenlujuutta. Viime viikolla osallistuin tilaisuuteen, jossa, sekä tarjoiltiin ruokaa että juomaa, esiteltiin kansantajuisen tason muotiluomuksia tanssahtelevien ihmisten avustuksella, ja sitten vielä tarjottiin noita tuotteita kotiin vietäväksi alennusprosenttien kera. Iskinkin Gina Tricotin alekynsilakan haurastuttamat kynteni Masain upeaan mustaan jakkuun – olen niin pitkään ihastellut tuon merkin rouhevia ja maanläheisiä materiaaleja, rehevieä ja mystiikkaan taipuvaisia naisellisia kuoseja, leikkauksia ja mallleja, jotka ovat lähes irrallaan vallitsevasta suuntauksesta esitellä jenkkakahvojaan kelle tahansa vastaantulijalle. Miksi, oi miksi en ole 155 senttinen, päärynävartaloinen ja kaljapullohartiainen polkkatukkainen nainen, joka käyttää vain lattapohjaisia kenkiä! Tuolloin pukeutumisproblematiikkaani olisi edes yksi toimiva vastaus – Masai. (Jälkihuomautus: olen 166 senttinen, hetkellisesti vyötärötön tiimalasi. Hoksasin äsken, että tavoittamaton kaipuuni saattaa jäädä täysin selittämättömälle tasolle, mikäli ette ole tietoisia niistä raameista, joista käsin kaihoani ilmoille ulisen.)

Nyt kuitenkin rekissä odotteli viimeineni kappale jakkua, joka oli juuri oikean kokoinen, juuri oikean värinen, juuri oikeaa materiaalia, jossa oli jopa hieman rock-henkisiä yksityiskohtia, enkä näyttänyt siinä kokoani lihavammalta.

Jokin ääni kuitenkin kuiskutteli olkapäälläni. ”Avokauppa”, se sanoi, ja meni sitten hakemaan lisää jälkiruokaa. Olin viekoteltavissa tähän itsepetokseen, vaikka yleensähän tuo sana on vain liukastetta sillä luiskalla, joka johtaa varomattomiin ostoksiin hupenevaan pankkitiliin, koska ajoittain pms:n aikaansaamat siisteyspuuskat saavat naisihmisen helpostikin siivoamaan palauttamiseen oikeuttavat kuitit roskiin.

Mallailin kotona Masai-aarrettani edestä ja takaa ja erityisesti sivusta ja yläviistosta ja eri rintaliivien kanssa, ja näyttihän se kivalta avokaulaisen mustan topin kanssa. Mietin, että se voisi näyttää kivalta myös kesällä kaikkien ihanien mekkojeni ja leninkieni kanssa.

Sitten mallailin vaatetta myös ”Vain 100 vaatetta” –excel-harjoitukseeni. Laskin, että minun tulisi käyttää tuota takkia yli sata kertaa, jotta sen käyttöhintaindeksi olisi siedettävä, alle yhden (euroa per käyttökerta). Katselin jakun lepattavia helmoja ja hitusen rouvamaisia kauluskäänteitä. Yli kolme kuukautta tätä runsautta, joka päivä? Puoli vuotta ahkerasti käyttäen? Monta vuotta edes silloin tällöin? Sata päivää tässä asussa alkoi hyvin nopeasti tuntua enemmänkin rangaistukselta kuin riemulta. Kyllästyn tuollaisiin kauluksiin ja helmoihin aivan liian pian, joten tämä vaate ei tulisi olemaan garderobini kestotähti, vaan ikuisesti omatuntoani kolkutteleva virheostos. Excel-harjoitus tarjosi minulle tämän kirkkaan näkymän tulevaisuuteen, enkä voinut kiistää sen oikeudellisuutta. Silti, silitin juuttikankaista helmaa hellästi salaa, kun kävin lunastamssa lupauksen palautusoikeudesta eilen.
Tuon mentaalisen harjoituksen jälkeen tein vielä monta muuta. Löysin vihdoin kahdet järkevät mustat nilkkurit, joissa oli remmi sivussa ja riittävästi asennetta. Ja korkoa. Sovittelin niitä vuoronperään, ja päätin sitten poistua paikalta, ja palata vasta kun tietäisin, kumpaa jäin enemmän kaipaamaan. Puolen tunnin kuluttua muistin, että minulla on vain 14 kertaa käytetyt Artin mustat pompadour-korkoiset kävelykengät punaisilla ja valkoisilla vauhtiraidoilla, joita voin vallan hyvin käyttää, jos haluan käyttää nilkkamittaisia korkokenkiä, mutten juuri nyt omista yksiäkään ehjiä matalakantaisia kävelykenkiä.
Sitten löysin vallan upean mustan violettikuvioisn perhoshihaisen tunikan, jossa näyttäisin varmasti tosi vetävältä 70-luvun alun henkilöltä, oikein asustettuna. Sekin jäi ostamatta taulukkolaskennallisista syistä. Käyttäisin sitä kerran, teemabileissä, jotka ovat kyllä jo ihan ovella, mutta tuskin sen
jälkeen, ikinä. 39,9 on käyttöhintaindeksinä täysin hyväksymätön.

KappAhlissa kahmoin sovituskoppiin mukaani kaikki 14 mustaa, metallinkiiltoista ja yhden luonnonvalkoisenkin topin, jotka näyttivät lupaavilta. Sovittelin niitä hartaasti. Vain siten löydän ne harvat luonnonoikut, jotka saavat vartaloni näyttämään sulavalinjaiselta ja vain hitusen runsaalta, tasapanottavat hartialinjaani ja reisieni jykevyyttä, häivyttävät mahamakkarani ja kaksoisleukani.

Näistä neljästätoista yksi oli ihan ok, mutta vähän tylsä, ja yksi olisi ollut ihan kiva yöpaita. Excelini ansiosta muistin, että minulla on jo riittävä määrä ihan ookoita yläosia kaapissani, samoin kuin yöpaitoja.

En kuitenkaan aio täysin pidättäytyä uusista hankinnoista vain nykyisen havaitsemani yltäkylläisyyden takia, mutta tarvitsen uusista vaatetuttavuuksista vain ne kaikkein loistavimmat poikkeukset, sekä tietysti hyvin perustellut, hyväksi havaitut perustuotteet. Kuten metallinhohtoiset käärmeenahkakuvioidut pillifarkunmuotoiset housut. Niiden kanssa mikä tahansa vaatekaapistani jo löytyvä tumma toppi näyttää sopivalta pikkujouluvaatteelta, jonka jälkeen voin hinkuttaa noista housuista vielä paljon kilometrejä iltariennoissa ja töissäkin. 40 päivää noissa housuissa menee aivan hujahtamalla, parissa kuukaudessa!
41 vuoden itsetuntemuksella tiedän myös, että kyllästyn asioihin, erityisesti vaatteisiin. Siksi olenkin päättänyt, että en enää ikinä pyri säästelemään vaatteita, jotka ovat jo kaapissani, vaan käytän niitä heti ja paljon, ennen kuin ehdin kyllästyä. Säästyköön ne muut ihan rauhassa siellä kaupan rekillä.

Mikseiköhän ruokakauppaan voi tehdä avokauppaa? Tai sopia, että juu, syön nyt tämän leivoksen, mutta saan kolme päivää aikaa miettiä, oliko se sittenkään hyvä idea. Tai siis voihan toki, mutta se vielä hampaista kiilteen, eikä ole muutenkaan hohdokasta.