Torstaisen purskaukseni jälkeen voin vain todeta, että mahanahkani venyttämisen sijaan on selvästikin aika alkaa venyttää napanuoria. Vaikka tavoitteeni ei ole ollut sitoa tyttärieni essunnyöreihini, tai curling-vanhempana siloittaa elämän esteet heidän tieltään ja tarjoilla valmiiksi pilkottuja terveellisiä kasvisvälipaloja vuorokauden ympäri tai uskotella heille, että vaatekaapin seinässä on näkymätön luukku, josta pikku tonttu käy yöllä asettelemassa puhtaat, viikatut pikkuhousut siistiin pinoon heitä odottamaan (häiritsevä ajatus, eikös, tontut ovat jotenkin salakavalia irstailijoita), olen ilmeisesti henkisellä tasolla onnistunut tekemään juuri tuon.
Äidille voi kertoa kaiken, ja äidin pitää olla kiinnostunut ihan kaikesta. Toisaalta, taivas toden totta putosi niskaamme taannoin, ja suosittelen lämpimästi kaikkia vanhempia aina välillä testikoputuksia tekemällä varmistamaan, ettei vaikkapa otavan ja kassiopeijan väliin ole tullut salakavalia hiusmurtumia.
Shokkihoitona yritän nyt kuitenkin haihduttaa alinomaisen läsnäoloni sohvan uumenista. Helpointa se on tehdä siten, että hankkii itsensä ja sohvan väliin riittävän leveän turvavyöhykkeen. Perjantaina en siis mennytkään töistä kotiin, vaan kurvasin suoraan kaupunnille muutamalle sivistyneelle viinilasilliselle rock-henkisen ystävän kanssa, ajatuksenani palata kotiin vaikkapa hitusen ennen kahdeksaa. Ensimmäisen kerran taisin katsoa kelloa n. klo 22.43. Seuraavana päivänä väsytti suurin piirtein yhtä paljon, kuin jos olisin tullut kotiin puoli viideltä. Nyt suunnitelmissani on hankkia myös jotain hieman tervehenkisempää ajanvietettä, joka tapahtuisi pääosin vain päiväsaikaan, selvin päin ja riittävän kaukana sohvastani. Mitä ihmettä se voisi olla?
Aiemmassa blogiolemassaolossani kerroin monisanaisesti häiriytyneestä pyykin jälkikäsittely –syndroomastani. Tämä siis tarkoittaa, että suhtaudun pyykinpesemiseen jonkinasteisella pieteetillä, eli murisen uhkaavasti suupielet vaahdossa, mikäli joku muu perheenjäsen lähestyy kodinhoitohuonetta pyykinpesutarkoituksessa. Lajittelen, kuivattelen narulla, viikkaan, silitän ja kiikutan puhtaita pyykkejä kaappiin jonkinlaisen kiihkon vallassa, ikään kuin jatkaen lapsuuteni paperinukkeleikkejä, tai pasianssia pelaten, aivan hassunhauskoja ja ehkä psykiatrisesti määriteltäviä sääntöjä noudattaen. Tähän liittyy tietysti myös se, että jotta leikki olisi kiva, siinä tarvitsee olla riittävän paljon vaatteita mukana. On ollut päiviä, jolloin kovaäänisesti kuulustelen tyttäriäni siitä, löytyisikö heiltä sittenkin vielä jotain tummaa pyykättävää, ja korvat höröllä vaanin jokaista kahahdusta, joka enteilisi vaatekaapin lattialle valahtavaa likapyykkiyksikköä.
Ja ei, en tunne moista intohimoa muita kotitöitä kohtaan. Tiskipöytä saa ajoittain kasvaa karvaa ja sohvatyynyjen alle voidaan perustaa pakolaiskeskuksia nälänhätää pakeneville mikro-organismiyhteiskunnille. Tällä välin minä suurta mielenrauhaa tuntien silitän tyynyliinoja ja astiapyyhkeitä.
Yritän tässä tarinoinnissani epätoivoisesti päästä siihen kohtaan, jossa voisin levennellä hyvällä edistykselläni tyttärieni vieroituksessa, ja vakuuttaa teidät siitä, että äidillinen ylisuoriutumiseni on valtaosin henkistä ja ylevää lajia, ei suinkaan uusavuttomuutta edistävää pullamössösuvunjatkamista. Keskittymiseni kuitenkin herpaantuu, koska tässä välissä esittelen jääkaapista päivän erikoiset (random mystery chicken pieces, intialaisella aksentilla), suosittelen erilaisia hivenainevalmisteita jotka auttavat siihen, että aurinko katoaa taivaalta talvisin, ja lupaan toimia vasta ihan kohta Tommi Liimataisena nousevalle tähtiartistille ja kuunnella hänen uusimman biisinsä vaikka puolen tunnin kuluttua, kun hän on jo ehtinyt hioa sen täydellisyyteensä. Tuotteliaisuus – tuo jokaisen lapsensa lahjakkuutta vaalivan vanhemman niljakkain kompastuskivi!
Mutta asiaan. Pyykinpesu on vakava sellainen. Tänä viikonloppuna siis hitusen myöhästyin rutiineistani (pyykinpesuni keskittyy erityisesti viikonloppuihin), enkä saanut ensimmäistä konetta pyörimään heti perjantaina. Laitoin tummat, eli kaikkein kriittisimmät turvavaatteet, koneeseen vasta sunnuntaiaamuna, mikä on melko ennenkuulumatonta. Tunsin siis suurta toiveikkuutta oman tilani kohenemisen suhteen, kun Kaunomieli vasta Siemensin aloitettua C-ohjelmaan veden tankaamisen vilisti paikalle sukat sauhuten kantaen kaksi kertaa itsensä kokoista likapyykkikuormaa. Kyllä vain, olen jättänyt teinien paapomisen hitusen vähemmälle kuin ennen – pesen nykyisin vain ne vaatteet, jotka tyttäret ihan itse tuovat pyykkikoriin.
Nyt kyllä oikein innolla odotan ensin viikonlopun pyykkivuorta – suorastaan orgastista!
Kaunomielellä ei nyt sitten ole puhtaita vaatteita hetkeen. Toisaalta, henkilö, jonka painoindeksi on n. 19,5, näyttää hyvältä vaikka pussilakanassa ja patellavyössä, kunhan siihen lakanaan on tehty pääaukko. Tähän aikaan vuodesta sekään ei ole ihan pakollista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti