Finally facing my Waterloo.

Liian pitkä hiljaisuuteni ei edelleenkään tarkoita, että olisin kuollut kolesterolin aiheuttamaan valtimotukokseen, tukehtunut donitsiin tai todennut käsivarteni liian painaviksi heiluttelemaan sormia näppäimistöllä.

Tai no ehkä vähän tuota viimeistä. Olkapäideni läheisyydessä on kohtia, ilmeisesti jotain lihasten kantasoluja, jotka protestoivat kovasti kaikkia äkkinäisiä liikkeitä. Kävin siis siellä salilla uudestaan, opettelemassa kaikenlaista monimutkaista teknistä, ja suorittamassa n. 50 minuutin mittaisen ohjelman valvovan silmän alla. Jouduin oikein rauhoittelemaan itseäni, vähän kuin verikokeeseen mennessä, että asia kerrallaan, nyt vain istut siihen tuoliin, kohta täti laittaa mansetin, vieläkään ei pistä, ja kun sitten pistää, mietin tiukasti, että ihan parin sekunnin kuluttua se on jo ohi. Useinkaan en puhkea elimistön hälytystilasta kielivään skunkkihikeen tai ryhdy väkivaltaiseksi. Yleensä en pyörry, mutta sellainen toimelias paniikki onkin kanssaihmisille monta kertaa haitallisempaa.

Homma eteni rauhallisesti, askel askeleita kohti vatsalihasliikkeitä. Niiden jälkeen askel oli kepeä ja helpottunut. Olin niin helpottunut, että rallattelin koko kotimatkan, kunnes eteisessä tajusin, että eihän minun kotiin pitänyt tulla, vaan hakea Diiva ihan eri suunnasta. Myöhästyin vain noin kymmenen minuuttia.
En ole hyvä myöhästymään. En yleensä osaa ajatella, että kas, eihän tämä haitannutkaan mitään, sen sijaan voitin kymmenen minuuttia tehokasta peliaikaa aivan johonkin muuhun tarkoitukseen.

Olen kuitenkin positiivisen odottavalla mielellä. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, kuntosaliharjoittelu oli erilaista kuin kuvittelin. En edelleenkään usko, että sillä olisi minuun muuta kuin mentaalista vaikutusta, mutta toisaalta, en ole koskaan väheksynyt mitään mentaalistakaan, päinvastoin.

Muistuttakaa, että avaudun myöhemmin aiheesta minä ja ”epäuskoni liikuntaa kohtaan”, ja ”minä ja pinnallisuus”. Niistä olisi paljon puhuttavaa, mutta nyt en ehdi jorista, vaan alan suorittamaan sukupolvenvaihdosta. Ystäväni täyttää 40, tyylillä, ja hän on valinnut tyylikseen 70-luvun. Ihastuttavaa.

Vartalonrakenteeni ei ehkä ole suosiollinen leveälahkeisille lantiomallisille farkuille ja tiukoille poolopaidoille, tai bond-tyttömäisille kokovartalohaalareille tai edes Anetten polvihousuihin. En myöskään löytänyt mitä riittävän suurta hippihenkistä muumuuta kirpputorilta, tai edes 60-luvun lopun psykedeliakuvioista miniliivihametta.

Tänään lopulta tajusin, että voisin muuntautua äidikseni 70-luvulla – luvassa on siis jotain vähäeleistä mutta muotokieleltään toimivaa. Näin matkan takaa katsoen monet en osannut tuolloin ollenkaan riittävästi arvostaa monia sen ajan pukeutumisratkaisuja, vaan janosin aivan suotta jo pastellinsävyiseen 80-lukuun, joka on osoittautunut paljon kestämättömämmäksi tyyliratkaisuiltaan.