Ja matematiikkaan ihan pienin varauksin.

Olen vähemmän solmussa kuin ennen. Olen kyllä kyllästynyt, vittuuntunut, ynseä, ajoittain kyyninen, ja tunnistan myös masennuksen oireita itsessäni, mutta kaiken kaikkiaan olen sitä kaikkea ihan vain suoraan, en kiertäen tai itseäni siitä syyllistäen. En edes aina paljoa mieti miksi asiat ovat niin kuin ovat. Jotkin niistä hyvin, jotkin huonosti, ja minä seisoa tökötän jaloillani kaiken tämän keskellä. Kutsun tätä edistykseksi, paremman puutteessa.

Talvi siis jatkuu. Autooni ilmestyi vähintään parinsadan euron remontin kokoinen vika. Sen siitä saa, kun taas käytin tuota pari viikkoa talvikeleillä. Ei se ole talviauto.

Ulkona on liukasta ja pimeää. Olen toipunut flunssasta, mutten ole joulukuun alun jälkeen ulkoillut päivänvalossa. Olen aloittanut jälleen tanssin, mutta aikataulusyistä hieman maltillisemmin kuin aiemmin. Ehkä ihan hyvä niin.

Saatoin tanssia vanhalle miehelle rytmihäiriön. Toivottavasti hän vielä tulee tunneille.

Osaan olla hieman aiempaa rennompi Valssimiehen seurassa. Aikataulusyistä näen häntä nykyään vähemmän, kuin mitä luontaisesti pyrkisin näkemään, vaikka tavoitteeni onkin harjoittaa parisuhdetta, jossa minulla on myös omaa aikaa, ihan yksin, kaappeja siivoten. Sitten kun hän harvinaisesti on samassa tilassa kanssani, olen siitä peittelemättömän iloinen, ja suhtaudun häneen suopeasti. Luulen, että hän on hieman hämmentynyt tästä, koska se on minulle epäluonteenomaista. Tyypillisesti kun olen hurmaava varsin agressiivisella ja vastahakoisella tavalla. Toivottavasti en menetä kiehtovuuttani.

Kirjeystäväni hr. Zalando lähestyy minua, välillisenä puhemiehenään Matkahuolto. Olen tilannut jotain, mutten oikeastaan muista mitä. Ehkä jonkin jakun tai neuleen? Toivottavasti haluan palauttaa sen. Taidan lähteä ulos, liukkauden ja bootsinvarsien sisään kimmahtelevien sepelinpalojen joukkoon. Ehkä pieni iltakävely K-kaupistuneeseen Siwaan tuo minusta esiin muitakin puolia, kuin tämän myrkynkatkuisen vanhenevan naisen, joka haluaisi vain syödä pekonia kinuskikastikkeella, katsoa miljoona kiloa Downton Abbeyn uusintoja ja kuunnella muiden valitsemaa musiikkia.

Ei sen enempää.

Olen ollut jälleen goblin. En ole poistunut asunostani yli kahteen vuorokauteen. Paitsi saunaan, neljä kerrosta alemmas, ja sitten takaisin. Se ei vaadi ulko-ovesta poistumista. Kaunomieli tuli tänään käymään, ja ovi oli takalukossa. Oli ollut jo pitkään.

Saunominen oli kovin miellyttävää. Siitä on jo viikkoja, kun viimeksi olin saunavuoroni aikaan tilassa, jossa kykenin saunomaan. Aina on ollut jotain muuta, muihin ihmisin liittyvää hauskaa, joka on ajanut saunan ohi.

Nyt olen ollut oikein itsekäs ja hyödytön. Diiva on kaukana viikonlopun, ja minulla siis koti kokonaan itselläni. En ole tarttunut Valssimiehen tai muidenkaan kutsuihin. En ole jaksanut laittaa cc-voidetta kasvoihini tai vaihtaa t-paitaa aamuisin tai iltaisin. En muista, puinko sen ensin yö- vai päiväpaidaksi. Tein perjantaina laiskan yrityksen nähdä ystäviä, koska vihdoinkin olisi ollut hyvin aikaa, mutta heillä oli muuta tekemistä, ja retkahdin helpottuneena sohvalle.

Olen purkanut ruman, pienen muovijoulukuseni, katsonut valtavan määrän elokuvia, inventoinut ja siivonnut keittiön kuiva-ainekaapit. Nukkunut aina 10,5 tuntia kerrallaan, ongelmitta. Juonut kahvia mustana, koska kahvimaito loppui jo aikoja sitten. Vadelmahillokin loppui, joten olen syönyt paahtoleipää mansikkahillolla.

Kaapeista löytyy vielä kaikenlaista syötävää. Kaunomieli löysi puolikkaan paketin Annas Pepparkakor ja pursotettavaa sokerikuorrutetta. Myöhemmin pakastepyttipannua.

Voisin elää näin maaliskuuhun asti.

Yksi elokuvista oli juoneltaan niin huono, että se jäi oikein vaivaamana minua. Se oli niin huono, etten enää edes muista nimeä. The lost years tai jotain. Siinä nainen saa onnettomuuden seurauksena muistinmenetyksen, mutta onnistuu sen ansiosta pelastamaan rikkoutuneen avioliittonsa, jonka jälkeen sairastuu altzheimerin tautiin, menee epätoivoiseen leikkaukseen siitä selvitäkseen, halvaantuu, yrittää itsemurhaa ja lopulta mies hänen toiveestaan sammuttaa hengityskoneen. Kaikki tämä ängettynä korealaisen (?) chickflickin runkoon. Aivan liikaa tavaraa. Tuohon kaikkeen oli hyvin vaikea samaistua, tai ehkä minä vain olen jälleen emotionaalisesti huonosti tavoitettavissa.

Ainakin mietin tuota elokuvaa tämän tästä, pitkään ja hartaasti, paljon enemmän kuin sitä, miksi en jaksanut viettää iltaa Valssimiehen kanssa.

Muistelen viime vuotta, ja sitä, miten masennus alkoi ja mitä kaikkea päässäni silloin liikkui. Yritän varoa astumasta samaan lätäkköön. Mietin, vuotavatko kenkäni, mutten vain vielä tiedä sitä, ja onko varpaiden kastuminen jo vääjäämätöntä, mutten vain huomaa sitä vielä, koska minulla on villasukat. Yksi ystävä sanoi, että villasukat ovat sitä lämpimämmät, mitä likaisemmat ne on.

Jos nyt jonkinlainen alakulo on välttämätöntä, toivon, että merkityksettömyyteni ja epätoivoni aiheet ovat tällä kierroksella eriaiset kuin viime vuonna. Viime kerta oli hyvin epämiellyttävä, vaikka olen edelleenkin helpottunut tilanteen ajallisesta rajallisuudesta.

Viime yönä näin unta, jossa Anna Puu kertoi elämästään, jossa hänellä oli neljä pientä lasta ja hän pyöritti elintarvikekioskia, ja yritti löytää aikaa kuntoiluun kulkemalla töihin maastopyörällä jyrkkää mäkeä ylös ja alas. Siinä meni epätasainen metsäautotie, sohjon alla olevat horsmat ja muut heinät olivat paleltuneet niljaskaisiksi. Anna näytti epätarkkaa 70-luvun valokuvaa miehensä lapsuudesta, siinä oli kahdeksan poikaa, joista kaikkien paitsi kahden kasvot oli blurrattu.

Kaunomieli sanoi, että tuo oli masentava Vain Elämää -jakso. Olen samaa mieltä.

Hurt.

Olen ärtyinen. Aivan uudella tavalla. Luulen, että tämä on sellaista vanhan ihmisen tasaista ärtyisyyttä, joka alkaa puskea pintaan näinä pimeinä päivinä, pitkähkön flunssan jälkeen. Ehkä se oli influenssa.

Olen ollut samalla tapaa fyysisesti ärtynyt ennenkin, mutta silloin siihen liittyi pientä kauhua, ja se ei ollut tasaista. Muistan oikein ajatelleeni, että olen vanhentunut, kipeä, kankea, näen ja kuulen huonosti. Ihan kuin olisin sellainen vanhuspuku päällä ja kaikki olisi kamalan vaikeaa. Nyt nämä oireet eivät enää yllätä, joten kauhua ei ole, vain särkyä, kankeutta, vaikeutta, väsymystä ja sitä ärtymystä.

Flunssan, liikkumattomuuden ja liukkauden (oletan) takia minulla on jo viikon verran jumittanut lonkankoukistajat, pakarat ja yläreidet. Jatkuva jomotus ja kinnaus. Ja kyllä, olen venytellyt, lukemattomilla eri tavoilla. Hieronut. Syönyt lihasrelaksantteja. Tämä on helpottamassa, mutta hitaasti. Vähemmästäkin ärtyy.

Minulla on pitkästä aikaa auto käytössä. Hetken. Ajelin eilen ristiin rastiin. Ajellessa ajatus liikkuu eri lailla. Mietin kauhuissani, että tällaisiako talveni ovat tästä lähtien aina. Että joudun pidättämään henkeä ja sukeltamaan pitkään, ennen kuin taas voin sukeltaa valoon ja hengittää.

Olen ärtynyt erityisesti Valssimieheen, ihan vain, koska hän on olemassa. En usko, että hän on sitä ansainnut (voi ollakin, mutten vielä tiedä, koska en tunne häntä niin hyvin), enkä ole varma, huomaako hän edes ärtymystäni, koska enhän minä sitä tietenkään avoimesti näytä (koska en tunne häntä vielä niin hyvin). Mutta voin taata olevani vähemmän hurmaava kuin joskus toisina aikoina. Ajatuksena tuo masentaa minua, että olen vanha, ärtynyt, ja epähurmaava. Juuri nyt ei tee mieli tutustua lisää, koska silloinhan hän tutustuisi tähän ärtyiseen puoleen minusta.

Olen myös hyvin väsynyt. Se on varmaan vielä flunssan jäänteitä, ettei jaksaisi kävellä portaita tai täyttää tiskikonetta. Täytin silti. Nukuttaa paljon. Sunnnuntaina nukuin ensin yhteentoista, sitten kolmesta kahdeksaan, ja sitten menin nukkumana vähän kymmenen jälkeen.

Olin minä tässä välissä yhden päivän pirteäkin. Iloinen. Se oli hienosti juurikin uudenvuodenaatto, ja minulla oli kevyt ja hauska olo.

Kun katson videoita youtubesta, minulle aina mainostetaan tuotetta, jolla voi maksimoida raskaaksi tulemisen mahdollisuuden. Hah - internet ei selvästikään tiedä minusta kaikkea.

Over my shoulder.

Vuoden viimeisiä viedään. Ei huono vuosi.

Alkuvuodesta tein lupauksen - piti käydä lunttaamassa, oliko se tämän vuoden alku vai edellisen, koska pääni ei toimi sillä lailla tyypillisen kronologisesti vaan muistoni laseentuvat lainehtivan veden pohjalle eri kerroksiksi, lainekuvioiksi, ja epäjärjestykseen, kurttuun ja liuskoittuvat ja kivettyvät sitten liuskeiseksi haperoksi kiveksi, jonka palasia voi tarkastella hellävaroen, käännellä valossa ja katsoa mitä varjoja se muodostaa, tai murskata pala palalta totuutta etsien, kunnes siitä kauniista, kissankultaa kiiltävästä murikasta ei ole enää jäljellä kuin tomua.

Huomaan, että en ole pitänyt lupaustani. Lupasin, etten pelaisi mahjongia tai muita nettipelejä. Olen pelannut. Ja löytänyt kaikkea muuta vastaavaa, surutta.

Olin pelaamatta niitä niin pitkään, että tajusin tarvitsevani jotain tuollaista viilentämään ylikuumenevia aivojani. Minun oli vaikea olla ilman, ja se ei ollut vieroitusoire. Miksi pitäisi pärjätä ilman kainalosauvoja, jos on jalka kipeä?

Voisin jatkaa kohtuuden etsimistä, myös tuon elämäni osa-alueen osalta.

Elämäni muuttui. Olen niin pitkään puhunut siitä muutoksesta, uumoillut sen odottavan, ja odottanut sitä ja turhautunutkin. Siitä asti, kun olin tasaisessa, kutistuvassa elämässäni keskellä metsää kauniissa talossa. Siitä on vuosia. Tein asioita, ja mietin, että se ei riitä. Ei pelkästään se, että minä muutan tapojani ja tekojani, myös maailman pitää heijastaa sitä muutosta joka minussa on. Tuoda luokseni erilaisia asioita kuin ennen.

En ollut tyytyväinen aiemmin, ja mietin vähän huolissani, että olenko niitä ihmisiä, jotka eivät ole tyytyväisiä koskaan. Olen usein ahdistunut ja huolissani turhista asioista, koska haluan niin paljon olla tasapainossa, joka tulee siitä etten olisi niin riippuvainen niin monista asioista. Nyt minusta kuitenkin on tuntunut siltä, että olen tullut jotenkin perille. Jotain on valmistunut, ja minä voin olla onnellinen, aina välillä. En kyllä koko ajan ole. Toisaalta huomaan olevani välillä aidosti surullinen tai apea. Sitäkään en osannut ennen. Yritän vaalia niitäkin hetkiä.

Kaikkea pitää kokeilla paitsi sukurutsaa ja kansantanhuja. Niin me sanomme aika usein töissä. Minä olen tanhunnut joskus, ihan vain kokeeksi.

Alkuvuonna tanhusimme vielä pienessä tiivissä piirissä, minä ja tyttäreni. Pyörimme vinhasti kädet lanteilla, silkkinauhat päissämme liehuen, kopsuttelimme jaloillamme, nyökimme toistemme suuntaan ja taputimme käsiämme yhtä aikaa. Vaihdoimme suuntaa, kättelimme toisiamme ja sitten taas takaisin. Sitten, melkein yhtä aikaa, käänsimme kaikki nokan piirin keskustasta ulospäin, astuimme pari terhakkaa kanta-askelta ja huomasimme, että vieressämme on muitakin tanssijoita, ja kullekin meistä ilmestyi käsi joka veti meidät tanssimaan aivan eri piireihin ja kuvioihin.

Pelkäsin sitä, että tytöt kasvavat ja muuttavat pois kotoa. Sitten aloin puolittain odottaa sitä että Kaunomieli muuttaisi, koska se nyt kumminkin tapahtuisi, asialla oli päivämäärä, ja se oli tulossa eteen. Konkretisoin odotukseni uuteen huoneeseeni. Heti samana päivänä kun Kaunomieli oli omassa uudessa kodissaan, raahasin huonekalut, pesin lattiat, järjestin kaapit, tein huoneen valmiiksi. Siitä tuli hieno. Lattiaa on paljon, vapaata tilaa jossa ei ole kuivamassa pyykkiä. Värejäkin on. Ei yhtään taulua, vielä, paitsi ikkunalaudalla pari. Saatan laittaa yhden, kunhan ehdin. Sänky on iso ja sen ympärillä on tilaa.

Huone on hieno.

Seuraavana päivänä heräsin tuosta huoneesta, menin ulos ovesta ja tapasin Valssimiehen. Juttelin muuta, muiden ihmisten kanssa, mutta hän oli siinä tilanteen laitamilla. Horjahdin portailla, satuin katsomaan häntä silmiin. Hymyilin, ihan vain koska minulla oli hyvä hiuspäivä ja siksi itsevarma ja mainio olo. Hän tuijotti minua avuttoman hölmistyneenä. Tuosta meni vielä monta pitkää ja hidasta viikkoa ennen kuin edes tiesimme toistemme nimiä, paljon tanssimista ja hataraa, huonolaatuista harhailevaa katkokeskustelua aina liian lyhyiden taukojen aikana.

Yritän muistuttaa itseäni siitä ajatuksesta, että en nojaisi elämässä liikaa eteen enkä taakse. Uskoa siihen, että en minä jää jälkeen, vaikka en aina yritä olla vähän edellä. En hoppuilisi. Olisin vain. Se ei oikein onnistu minulle, koska aina jos jokin asia vähääkän kinnaa, yritän ratkaista sen heti pois. Kun on kyse asioista, jotka liittyvät aktiivisesti muihin ihmisiin, se onnistuu vain tekemällä asioita, ja tekeminen tapahtuu futuurissa. Päänsisäisiä asioita voi ratkoa myös menneitä penkomalla. Minä olen tehnyt sitä tähän ikään mennessä hyvin paljon, ja ensimmäistä kertaa alkaa tuntua siltä, että saatan olla hetkeksi asiaan kyllääntynyt.

Nyt teen ensi vuodelle lupauksen. Pienen ja mitättömän, ja annan kaiken muun mennä omalla painollaan. Lupaan, että syön joka päivä jotain tuoretta hedelmää, kasvista tai vihannesta. En nimittäin tällä hetkellä aina syö. Kypsennettyjä kyllä melko monipuolisesti.

Olen hitusen allerginen tai yliherkkä monille asioille, mutta enimmäkseen vain ronkeli ja huonoille tavoille tottunut. Yritän oppia tykkäämään tuoreesta enemmän, samalla tavoin kuin vauvoja opetetaan syömään uusia makuja. Ehkä jo kahdeskymmenes kerta voi ollakin ihan ok.

I did it my way.

Hykertelin etukäteen käsiäni yhteen tyytyväisenä oveluudestani - jekuttaisin tänäkin vuonna joulua, enkä viettäisikään sitä tiettynä aikana, tietyllä tapaa, perinteisen joulustressin kiristäessä päätäni marttyyrikruunun lailla.

No eihän se ihan niin mennyt. Tyttäret lähtivät joulunviettoihinsa kauas pois, ja varustauduin olemaan suurelta osin yksin. Olin haaveillut glögilasista (tai punaviinistä), pipareista ja aurajuustosta, suklaarasiasta, viltistä ja Netflixistä. Aina kun ajattelin joulustressiä, yritin siirtää ajatukseni tuohon kuvitelmaan. Enkä sitten tehnyt mitään järjestelyjä. Koska eihän minun tarvinnut, ja nehän olisivat aiheuttaneet joulustressiä. Minulla olisi aikaa, ihan vain itselleni, pitkiin kävelylenkkeihin, kaappien siivoamiseen, varjojoulun järjestämiseen aikanaan kotiinpalaavia tyttäriäni varten. Tekisin asiat sitten kun olisi aikaa, ei töitä ja samaan aikaan kamalaa kiirettä kuten kaikilla muilla ennen joulua.

Sainkin sitten kutsun viettää joulua Valssimiehen kanssa. Kiitin kauniisti ja toki myös menin paikalle. Ahdistuin, odotetusti, koska joulu, ja ihmisiä, ja pinnistelin, etten näyttäisi sitä. Hymyilin ja yritin olla rento, ja pinnersin niin suorituskykyni rajoilla, että henkinen kitka aiheutti ylikuumenemistilanteen, ja minulle kihahti kuumetta. Flunssa. Yhden vieraissa lakanoissa heittelehdityn ja hikoillun yön jälkeen huokasin helpotuksesta ja siirryin hyvän syyn perusteella kotiini sairastamaan.

Kolmen päivän sairastamisen jälkeen olen juonut 1/3 -tölkillisen hieman sameaa glögijuomaa, joka minulla oli jäänyt jääkaappiini. Olin syönyt kuivahkot joulutortut. Minulla ei ole ollut lainkaan joulusuklaita, eikä aurajuustoa, enkä jaksanut mennä kauppaan. Kahvimaito on ehtinut loppua. En ole jaksanut tehdä mitään niistä hienoista ajanvietteistä, joita aina suunnittelen harjoittavani sitten, kun minulla on rajattomasti tilaa ja vapautta ja yksinäisyyttä.

Olen maannut sohvalla, kehittänyt elimistössäni verrattoman määrän räkää, hikoillut, ja antanut Netflixin kielikylvettää minua belgianranskassa ja ranskanranskassa (nyt ymmärrän niiden eroja paremmin), sitten norjassa ja tanskassa. Unskuld. Olen ollut täysin hyödytön itselleni, läheisilleni ja yhteiskunnalle. Olin ihan päivän saikullakin. Kävin läpi korvasäryn, kurkkusäryn, kutinan nenän limakalvoilla, valtaisan nuhan, röhisevän yskän. Kuumehuiput ja ne hetket, kun itkettää, kun on niin voimaton. Näin painajaisia, joissa yritin ratkaista kaikkea parisuhdeahdistustani ranskankielisten palapelien avulla, ja se oli melko vaikeaa. Valveilla mietin, että kyllä minulla on varmaankin syitä, miksi voin ahdistua, mutta aivan sama, en jaksa ajatella niitä. Katsoin lisää Netflixiä.

Kylpyhuonettakaan ei ole vielä joulusiivottu. Pidän suurimpana henkilökohtaisena saavutuksenani viimeisten kolmen päivän ajalta sitä, että pesin äsken hiukseni.

Kaunomieli tuli käymään. Hän toi minulle litran maitoa, ja keitin kahvia. Heitin homeiset leivät menemään. Kaunomieli saattoi minut kauppaan, ja osasin sieltä itse pois, mutta hikoilin paljon. Diiva soitti, ja kertoi hänkin olevansa tulossa tänään Ouluun. Kysyin puhelimessa monta kertaa, että jos hän tulee myöhään, tuleeko hän silti käymään täällä, minua katsomassa. Diiva ei ymmärtänyt kysymystäni, ja hetken tankattuamme tajusin kommunikaatio-ongelmamme johtuvan siitä, että olin unohtanut, että Diiva asuu edelleenkin täällä. Eli että kun hän sanoo tulevansa kotiin, se tarkoittaa tänne, minun luokseni. Hän on ollut poissa aika pitkään.

Minulla on silti ollut ajoittain joulustressiä. Se on kai väistämätöntä. En vain ole niitä ihmisiä, jotka sytyttävät kynttilöitä, ja huokaavat, että ihana, kun on tunnelma. Minulle joulu on suorittamista, paitsi se hetki, kun on suorittanut jo riittävästi, ja saa ehkä hetkeksi vetäytyä yksin leikkimään menninkäistä. Jos ei suorita läheskään riittävästi, tuleeko sitä hetkeä joulunakaan.

Goblin. Niin Kaunomieli nimitti minua tänään.

Ai niin. Varjojoulu on huomenna, koska mikään muu aika tällä viikolla ei käy. Järjestelyni asiaa varten ovat säälittävän huonolla tolalla. Minun on nyt pakko parantua. Sirinä ja kivulias humina päässäni ja valtava raajojen särkeminen helpottivat hieman, kun tajusin tämän.

Jos jostain saisin suuren puurokauhan.

Valitan kaikenlaisesta turhasta. En pidä ihmisistä, miehistä, etenkään ex-miehistä, vaikka he eivät edes hiiskahtaisi suuntaani, ja varsinkin naiset ovat kaiken pahan alku ja juuri. Niskaa kolottaa, koska olen pelannut liikaa aivoja viilentävää palapeliä läppärillä Netflixiä katsoen. En pidä joulusta, enkä siitä, että kaikkien pitää hössöttää yhtä aikaa. Oma vikani. Mitäs synnyin.

Diiva on kaukana, toisella puolen Suomea, ja sairastaa influenssaa. En ole erityisen huolissani. Diivan tapa sairastaa on korkealta ja kovaa, puhdasta kuumetta, polttaen kaikki karstat ja epäpuhtaudet mennessään, ja jälkitaudeille ei jää mitään jalansijaa. Noin siis yleensä. Kurkku on tietysti kipeä. En ole paikalla havainnoimassa asiaa, mutta epäilen, että hän on tuolla paremmassa hoidossa kuin olisi minun luonani, koska olen kotona tällä viikolla normaalia vähemmän, ja henkisesti läsnä vain 12-prosenttisesti.

Kaikki suorittaminen on kovin hankalaa ja raskasta. Kirjoitin joulukortteja, mutta vähän vastentahtoisesti, ja mietin, että haluanko minä edes juuri nyt toivottaa mitään hyvää joulua kellekään. Jouluna sitten varmasti kyllä olen täynnä rakkautta ja hyvää tahtoa koko maailmankaikkeutta kohtaan, kun on saunapuhdas olo ja napa täynnä perunalaatikkoa ja glögilasi kädessä. Mutta näin etukäteen, kun mietin, että haluaisin vain kaivautua jonnekin syvälle piiloon kaikelta sosiaaliselta kanssakäymiseltä, viettää vähintän neljän päivän mittaisen keskitalven kaamoksen hiljentymishetken täysin yksin, ilman mitään velvoitetta toivottaa kellekään yhtään mitään, ja aiheuttamatta omalla olemassaolollani kellekkään enää yhtään lisää joulustressiä, en oikein ole siinä mielentilassa, että tuntisin itseni kovin vilpittömäksi jouluntoivottelijaksi.

Nyt on se hetki, että jos varsinaisesti tekisin jouluvalmisteluja, pitäisin tauon, ja heijaisin itseäni sikiöasennossa kodinhoitohuoneen lattialla.

Kävin äsken postittamassa kortit, ja tajusin postissa, että homma oli jäänyt minulta kesken, eli muutamalle jäi kortti laittamatta. Ehkä paikkaan tilanteen, ehkä en. Huomenna teen pitkähkön työpäivän, joten en paikkaa mitään. Ehkä ikävääni lasillisella punaviintä junan ravintolavaunussa, matkalla kotiin, koska en ole tavannut elämäni romantillista intressiä kohta niin moneen tuntiin, että niitä voi laskea useissa vuorokausissa.

Tänään pitäisi vielä inventoida jääkaappi, pestäkin se, jos ihan tarkkoja ollaan, leikata Kaunomielen otsatukka lyhyemmäksi, nukkua pitkät yöunet vaikka aamulla on aikainen nousu, etsiä asiat valmiiksi, etten taas unohda jotain. Oikeasti ajattelin kyllä katsoa Kaunomielen kanssa Netflixiä yhdessä, hiljaa, puhumatta mitään. Emme pidä ihmisistä, jotka puhuvat. Yksi Kaunomielen monista mainioista ominaisuuksista on, että hän ei oikeastaan ole ihminen.

Minulle jäi vähän ontto olo siitä toteamasta, etten pidä lapsista. Se ei pidä paikkaansa. En vain pidä itsestäni, koska en ole luonteva sellaisten seurassa. Sitä paitsi pidän vauvoista. Ne haisevat taikapölylle. Joidenkin mielestä paistetuille munkeille.

Pesin jääkaapin, jotenkuten. Leikkasin otsatukan. Kai siitä tuli ihan hyvä. Juon glögiä, vaikka siinä on sokeria.

Minä jäin seisomaan lumeen.

Olen väsynyt. Ihan fyysisesti väsynyt, tehtyäni töitä 37,5 tuntia, tanssittuani kahdeksan tuntia, käveltyäni paikasta toiseen viikon ajan, istuttuani bussissa, väisteltyäni eteisen kenkä- ja käsilaukkuröykkiöitä ja ahdistuttuani passiivis-agressiivisesti tekemättömistä töistä ja jouluvalmisteluista, joita minun ei varmaankaan ole edes tarvis tehdä, puettuani ja riisuttuani takkia ja kenkiä ja hattua ja pipoa ja hanskoja, joihin suhtaudun nykyään kuin kulkuvälineisiin. Ne pitävät minut lämpimänä kun siirrän itseäni paikasta toiseen, kengät pitävät minut pystyssä ja jopa piposta saan jotain sairasta nautintoa - päätäni ei palele, ja näytän jotenkin ankean ja asiallisen tyylikkäältä mielestäni. Joskus vain ankealta. Tänään lisäsin huulipunaa.

Huulipuna on hieno asia. Se tekee minut epänäkymättömäksi.

Osaan jo mennä bussille oikeaan aikaan aamuisin ja iltaisin. En ikinä uskonut, että oppisin.

Olisi mukavaa nähdä itseni taas joidenkin jännittävien uusien lasien läpi vähän mystisenä ja etäisenä. En tänään osaa kuvitella miltä vaikutan Valssimiehen mielestä, tai ainakaan, että hän näkisi minussa mitään kiehtovaa. Olen varmaan tosi mukava, ja monta muuta oikein hyvää ja kivaa ja mukavaa adjektiivia, mutta kuka sellaisesta jaksaa kiehtoontua. Tänään olen vain väsynyt, niin paljon, että olen jopa vähän huonovointinen.

Huomenna haluaisin joulusiivota. Tai edes siivota.

Diiva lähti jo reissulleen. Se tuli vähän yllättäen se lähtö, luulin, että siihen olisi vielä päiviä, ja sitten hän ilmoittikin olevansa lähdössä. Siitä kesti kyllä vielä kolmisen päivää, ennen kuin lähtö oikeasti tapahtui, mutten silti ehtinyt varautua asiaan yhtään sen paremmin pesemällä pyykkiä. Yhden joulupaketin ehdin laittaa hänen mukaansa.

Tein jouluostoksia. Niiden lomassa vein kaunomielen n. viiden neliön kokoiseen ravitsemusliikkeeseen jonka seinät ovat täynnä töherryksiä, odotimme tilaamiamme annoksia n. kolme kertaa sen ajan kuin mitä meillä meni niiden ahmimiseen. Emme puhuneet mitään syödessämme. Minä söin cheddarhampurilaisen ja ranut, Kaunomieli annoksen, jonka nimi on Heinäpään Teurastaja. Olimme hyvin tyytyväisiä.

Olen sokerilakossa. Kohta 23 tuntia. Ehkä siksikin olen väsynyt, krapulaisen oloinen ja ärtynyt. Valssimies tulee kohta tänne, ja suunnittelen kiukuttelevani hänelle turhista asioista. En ole tehnyt sellaista kellekään tosi pitkään aikaan. Sitten en ainakaan olisi niin läpitunkevan mukava.

Olen nyt kahdesti peräjälkeen käynyt lähikuppilassani, mutten ole juonut mitään. Olen vain pikaisesti vaihtanut kuulumiset ystävien kanssa. Onkohan minusta tulossa kuivakka ja tylsä ihminen. Sitä se sokerittomuus teettää.

Jostakin muusta olen ajatallut kirjoittavani, kunhan vain löytäisin jostain rippusen aikaa, kuten nyt. En muista mistä. Koko syksy on mennyt niin nopeasti. Tanssien ja opetellen. En ole harrastanut mitään näin paljon sitten lukioaikojen. Ei oikeasti perheestään vastuussa oleva ihminen pystyisi tällaiseen. En minä olisi pystynyt aiemmin. Kai tämä on ollut hyvä juttu, ja olen kai nyt ottanut vahingon takaisin, ja yllättäen huomannut, että kun lapset aikuistuvat, en jää tyhjään pesään ruikuttamaan surkeuttani.

Aina välillä minulla on etäisesti huono omatunto siitä, etten ole tämän enempää aktiivisella otteella mukana tyttärien elämän tarkkailussa. He eivät ole elämäni keskipiste enää, minä itse olen. Se tuntuu hitusen väärältä, mutta järki väittää muuta. Ovat he silti valtavan tärkeitä ja ihania ja rakkaita. Heillä on varmaan elämässään jo paljonkin asioita, joista minä en tiedä.

Eilen oli viimeinen tunti ennen joulua. Viisiaskelfoksia ja samanlaista tangoa. Vaihtelimme rytmien välillä. Pidän tangosta enemmän. Ja perinteisestä foksista enemmän kuin viisiaskelfoksista. Tässä on liian renkuttava meininki, viejät usein alkavat veivat käsiä kuin jossain vanhassa mykkäfilmissä, jossa esitetään tanssimista.