Over my shoulder.

Vuoden viimeisiä viedään. Ei huono vuosi.

Alkuvuodesta tein lupauksen - piti käydä lunttaamassa, oliko se tämän vuoden alku vai edellisen, koska pääni ei toimi sillä lailla tyypillisen kronologisesti vaan muistoni laseentuvat lainehtivan veden pohjalle eri kerroksiksi, lainekuvioiksi, ja epäjärjestykseen, kurttuun ja liuskoittuvat ja kivettyvät sitten liuskeiseksi haperoksi kiveksi, jonka palasia voi tarkastella hellävaroen, käännellä valossa ja katsoa mitä varjoja se muodostaa, tai murskata pala palalta totuutta etsien, kunnes siitä kauniista, kissankultaa kiiltävästä murikasta ei ole enää jäljellä kuin tomua.

Huomaan, että en ole pitänyt lupaustani. Lupasin, etten pelaisi mahjongia tai muita nettipelejä. Olen pelannut. Ja löytänyt kaikkea muuta vastaavaa, surutta.

Olin pelaamatta niitä niin pitkään, että tajusin tarvitsevani jotain tuollaista viilentämään ylikuumenevia aivojani. Minun oli vaikea olla ilman, ja se ei ollut vieroitusoire. Miksi pitäisi pärjätä ilman kainalosauvoja, jos on jalka kipeä?

Voisin jatkaa kohtuuden etsimistä, myös tuon elämäni osa-alueen osalta.

Elämäni muuttui. Olen niin pitkään puhunut siitä muutoksesta, uumoillut sen odottavan, ja odottanut sitä ja turhautunutkin. Siitä asti, kun olin tasaisessa, kutistuvassa elämässäni keskellä metsää kauniissa talossa. Siitä on vuosia. Tein asioita, ja mietin, että se ei riitä. Ei pelkästään se, että minä muutan tapojani ja tekojani, myös maailman pitää heijastaa sitä muutosta joka minussa on. Tuoda luokseni erilaisia asioita kuin ennen.

En ollut tyytyväinen aiemmin, ja mietin vähän huolissani, että olenko niitä ihmisiä, jotka eivät ole tyytyväisiä koskaan. Olen usein ahdistunut ja huolissani turhista asioista, koska haluan niin paljon olla tasapainossa, joka tulee siitä etten olisi niin riippuvainen niin monista asioista. Nyt minusta kuitenkin on tuntunut siltä, että olen tullut jotenkin perille. Jotain on valmistunut, ja minä voin olla onnellinen, aina välillä. En kyllä koko ajan ole. Toisaalta huomaan olevani välillä aidosti surullinen tai apea. Sitäkään en osannut ennen. Yritän vaalia niitäkin hetkiä.

Kaikkea pitää kokeilla paitsi sukurutsaa ja kansantanhuja. Niin me sanomme aika usein töissä. Minä olen tanhunnut joskus, ihan vain kokeeksi.

Alkuvuonna tanhusimme vielä pienessä tiivissä piirissä, minä ja tyttäreni. Pyörimme vinhasti kädet lanteilla, silkkinauhat päissämme liehuen, kopsuttelimme jaloillamme, nyökimme toistemme suuntaan ja taputimme käsiämme yhtä aikaa. Vaihdoimme suuntaa, kättelimme toisiamme ja sitten taas takaisin. Sitten, melkein yhtä aikaa, käänsimme kaikki nokan piirin keskustasta ulospäin, astuimme pari terhakkaa kanta-askelta ja huomasimme, että vieressämme on muitakin tanssijoita, ja kullekin meistä ilmestyi käsi joka veti meidät tanssimaan aivan eri piireihin ja kuvioihin.

Pelkäsin sitä, että tytöt kasvavat ja muuttavat pois kotoa. Sitten aloin puolittain odottaa sitä että Kaunomieli muuttaisi, koska se nyt kumminkin tapahtuisi, asialla oli päivämäärä, ja se oli tulossa eteen. Konkretisoin odotukseni uuteen huoneeseeni. Heti samana päivänä kun Kaunomieli oli omassa uudessa kodissaan, raahasin huonekalut, pesin lattiat, järjestin kaapit, tein huoneen valmiiksi. Siitä tuli hieno. Lattiaa on paljon, vapaata tilaa jossa ei ole kuivamassa pyykkiä. Värejäkin on. Ei yhtään taulua, vielä, paitsi ikkunalaudalla pari. Saatan laittaa yhden, kunhan ehdin. Sänky on iso ja sen ympärillä on tilaa.

Huone on hieno.

Seuraavana päivänä heräsin tuosta huoneesta, menin ulos ovesta ja tapasin Valssimiehen. Juttelin muuta, muiden ihmisten kanssa, mutta hän oli siinä tilanteen laitamilla. Horjahdin portailla, satuin katsomaan häntä silmiin. Hymyilin, ihan vain koska minulla oli hyvä hiuspäivä ja siksi itsevarma ja mainio olo. Hän tuijotti minua avuttoman hölmistyneenä. Tuosta meni vielä monta pitkää ja hidasta viikkoa ennen kuin edes tiesimme toistemme nimiä, paljon tanssimista ja hataraa, huonolaatuista harhailevaa katkokeskustelua aina liian lyhyiden taukojen aikana.

Yritän muistuttaa itseäni siitä ajatuksesta, että en nojaisi elämässä liikaa eteen enkä taakse. Uskoa siihen, että en minä jää jälkeen, vaikka en aina yritä olla vähän edellä. En hoppuilisi. Olisin vain. Se ei oikein onnistu minulle, koska aina jos jokin asia vähääkän kinnaa, yritän ratkaista sen heti pois. Kun on kyse asioista, jotka liittyvät aktiivisesti muihin ihmisiin, se onnistuu vain tekemällä asioita, ja tekeminen tapahtuu futuurissa. Päänsisäisiä asioita voi ratkoa myös menneitä penkomalla. Minä olen tehnyt sitä tähän ikään mennessä hyvin paljon, ja ensimmäistä kertaa alkaa tuntua siltä, että saatan olla hetkeksi asiaan kyllääntynyt.

Nyt teen ensi vuodelle lupauksen. Pienen ja mitättömän, ja annan kaiken muun mennä omalla painollaan. Lupaan, että syön joka päivä jotain tuoretta hedelmää, kasvista tai vihannesta. En nimittäin tällä hetkellä aina syö. Kypsennettyjä kyllä melko monipuolisesti.

Olen hitusen allerginen tai yliherkkä monille asioille, mutta enimmäkseen vain ronkeli ja huonoille tavoille tottunut. Yritän oppia tykkäämään tuoreesta enemmän, samalla tavoin kuin vauvoja opetetaan syömään uusia makuja. Ehkä jo kahdeskymmenes kerta voi ollakin ihan ok.