Olen ollut jälleen goblin. En ole poistunut asunostani yli kahteen vuorokauteen. Paitsi saunaan, neljä kerrosta alemmas, ja sitten takaisin. Se ei vaadi ulko-ovesta poistumista. Kaunomieli tuli tänään käymään, ja ovi oli takalukossa. Oli ollut jo pitkään.
Saunominen oli kovin miellyttävää. Siitä on jo viikkoja, kun viimeksi olin saunavuoroni aikaan tilassa, jossa kykenin saunomaan. Aina on ollut jotain muuta, muihin ihmisin liittyvää hauskaa, joka on ajanut saunan ohi.
Nyt olen ollut oikein itsekäs ja hyödytön. Diiva on kaukana viikonlopun, ja minulla siis koti kokonaan itselläni. En ole tarttunut Valssimiehen tai muidenkaan kutsuihin. En ole jaksanut laittaa cc-voidetta kasvoihini tai vaihtaa t-paitaa aamuisin tai iltaisin. En muista, puinko sen ensin yö- vai päiväpaidaksi. Tein perjantaina laiskan yrityksen nähdä ystäviä, koska vihdoinkin olisi ollut hyvin aikaa, mutta heillä oli muuta tekemistä, ja retkahdin helpottuneena sohvalle.
Olen purkanut ruman, pienen muovijoulukuseni, katsonut valtavan määrän elokuvia, inventoinut ja siivonnut keittiön kuiva-ainekaapit. Nukkunut aina 10,5 tuntia kerrallaan, ongelmitta. Juonut kahvia mustana, koska kahvimaito loppui jo aikoja sitten. Vadelmahillokin loppui, joten olen syönyt paahtoleipää mansikkahillolla.
Kaapeista löytyy vielä kaikenlaista syötävää. Kaunomieli löysi puolikkaan paketin Annas Pepparkakor ja pursotettavaa sokerikuorrutetta. Myöhemmin pakastepyttipannua.
Voisin elää näin maaliskuuhun asti.
Yksi elokuvista oli juoneltaan niin huono, että se jäi oikein vaivaamana minua. Se oli niin huono, etten enää edes muista nimeä. The lost years tai jotain. Siinä nainen saa onnettomuuden seurauksena muistinmenetyksen, mutta onnistuu sen ansiosta pelastamaan rikkoutuneen avioliittonsa, jonka jälkeen sairastuu altzheimerin tautiin, menee epätoivoiseen leikkaukseen siitä selvitäkseen, halvaantuu, yrittää itsemurhaa ja lopulta mies hänen toiveestaan sammuttaa hengityskoneen. Kaikki tämä ängettynä korealaisen (?) chickflickin runkoon. Aivan liikaa tavaraa. Tuohon kaikkeen oli hyvin vaikea samaistua, tai ehkä minä vain olen jälleen emotionaalisesti huonosti tavoitettavissa.
Ainakin mietin tuota elokuvaa tämän tästä, pitkään ja hartaasti, paljon enemmän kuin sitä, miksi en jaksanut viettää iltaa Valssimiehen kanssa.
Muistelen viime vuotta, ja sitä, miten masennus alkoi ja mitä kaikkea päässäni silloin liikkui. Yritän varoa astumasta samaan lätäkköön. Mietin, vuotavatko kenkäni, mutten vain vielä tiedä sitä, ja onko varpaiden kastuminen jo vääjäämätöntä, mutten vain huomaa sitä vielä, koska minulla on villasukat. Yksi ystävä sanoi, että villasukat ovat sitä lämpimämmät, mitä likaisemmat ne on.
Jos nyt jonkinlainen alakulo on välttämätöntä, toivon, että merkityksettömyyteni ja epätoivoni aiheet ovat tällä kierroksella eriaiset kuin viime vuonna. Viime kerta oli hyvin epämiellyttävä, vaikka olen edelleenkin helpottunut tilanteen ajallisesta rajallisuudesta.
Viime yönä näin unta, jossa Anna Puu kertoi elämästään, jossa hänellä oli neljä pientä lasta ja hän pyöritti elintarvikekioskia, ja yritti löytää aikaa kuntoiluun kulkemalla töihin maastopyörällä jyrkkää mäkeä ylös ja alas. Siinä meni epätasainen metsäautotie, sohjon alla olevat horsmat ja muut heinät olivat paleltuneet niljaskaisiksi. Anna näytti epätarkkaa 70-luvun valokuvaa miehensä lapsuudesta, siinä oli kahdeksan poikaa, joista kaikkien paitsi kahden kasvot oli blurrattu.
Kaunomieli sanoi, että tuo oli masentava Vain Elämää -jakso. Olen samaa mieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti