Any reference to persons living or dead are purely fictional.

Menin sitten lukemaan tuon Sirens-biisin lyriikat näin jälkikäteen. Hieno biisi. Pauhaa päässäni taukoamatta. Pään sisäinen radioni on juuttunut tuohon.

Olosuhteet olisivat mahdollistaneet saleilun eilen, ja olisi pitänyt mennä, mutta lusmusin. Tänään, huomenna, ja ylihuomenna en pääse, ja lauantaina minulla saattaa olla väsy olo. Pistin lusmuiluni tyttärien piikkiin, eihän äidin muruset kestä olla puoltatoista tuntia ypökaksin kotona, ja sen, että tiskipöytää piti kiillottaa. Ja ulkona oli talvi, huono ajokeli ja uria tiessä ja pimeää. Periaatteessa sama syy, miksi aloin käymään salilla sen sijaan, että luottaisin siihen, että menisin riittävän usein ulos lenkille. Koska siellä on pimeää ja huono keli.

Lumitöitä olisi vallan mainiosti voinut tehdä myös, ihan noin niin kuin mentaaliharjoituksena, lunta oli jopa vain sopivan vähäsen. En tehnyt sitäkään.

Tein kyllä jonkinasteisia kuntosuuntaisia liikkeitä ja venytyksiä Diivan kanssa. Hän halusi esitellä henkilökohtaisen kunto-ohjelmansa, syyn siihen, miksi yhtäkkiä luukuttaa illasta toiseen Shakiran She-wolf-biisiä huoneessaan. Siihen tarvitaankin aika hyvä syy, olen harkinnut myös kirjallista lupaproseduuria ja muuta hidastavaa byrokratiaa. Jatkuva One Direction ei saa minua lainkaan niin huolestuneeksi lapseni sosiaalisesta elämästä ja mielenterveydestä.

Alle 35-vuotiaat jumppaohjaajat pitäisi lailla kieltää, oman turvallisuutensa tähden, vaikka kuinka olisivat verisukulaisia. Ärsyynnyin tilan ahtauteen, omaan heikkouteeni ja kömpelyyteeni, haljenneeseen peukalonkynteen, valuviin pikkareihin ja pyjamahousuihin, siihen musiikkin, kainaloihini, Diivan 8-pack-vatsalihassettiin, ja siihen, että jokaista liikettä piti tehdä vain 3-5 kertaa, kun jo siirryttiin seuraavaan mahdottomuuteen. Verenpaine ainakin nousi.

Minulta kysyttiin tänään, olenko laihtunut. En ole. Olen kuulemma hehkeä. Ehkä se kaikki verenpaine on kertynyt kasvojeni pintaverisuoniin, syvemmällä ei ainakaan erityisemmin tunnu mitään hehkutusta.

Tänään kävelin työpaikkamme koulutustilan ohi. Käytävälle avautuvasta ikkunasta näkyi jotain erikoista. Sen sijaan, että kuulijakunta nököttäisi pulpeteissaan rintamasuunta kohti valkokangasta, he istuivatkin täysin avoimessa tilassa, ringissä, ilman läppäreitä, kännyköitä, ja turvapöytää edessään. Kasvot kohti toisiaan, ilmeet järkyttyneinä. ”Hei, olen Teppo, ja minäkin olen insinööri.”

Kerrassaan hirveä.

Elämä jatkuu, ja salillakäynti. Sunnuntaina olin jo niin täynnä itsevarmuutta, että tehtyäni määrätyt kuviot hipsin muina naisina kasuaalisti vettä ruusunpunaisesta urheilumerkkijuomapullostani hörppien takanurkassa olevan venyttelylaitteen luo. Asettelin oikean jalkani ojolle, ja vedin rohkeasti kahvasta, kuin se olisi ihan jokapäiväinen juttu, uudet laitteet ja sen sellainen. Jalkani nousi 90 asteen kulmaan, ja venytys tuntui oikein mukavalta. En kuitenkaan löytänyt laitteesta sellaista vipua, säätöä, tai toimintoa, jolla olisin saanut jalkani jälleen laskettua ylhäisyydestään. Rauhallisesti ja varmoin ottein kokeilin jokaista liikkuvan näköistä osaa mihin ulotuin. Lopulta aina tartuin uudelleen siihen samaan kahvaan, jonka seurauskena venytyskulma kallistui yhä enemmän. Tuijoteltuani tovin kiinteästi nilkkaani, siitä säären yläpuolelta, kihnutin lopulta itseni vapauteen sivuteitse. Harkitsin asetella vuorostaan vasemman jalkani samaan asetelmaan, jonka olen taatusti nähnyt yhdessä Intian graafisten julkaisujen merkkiteoksista, mutta kun tajusin, että kaikki neljä muuta salillakävijää tuijottivat hieman liian lasittunein katsein ja pingottunein poskipäin ikkunasta ulos, lattiaan tai vastapäiseen seinään. Katsoin tilaisuuteni koittaneen ja luikahdin pukuhuoneeseen.

Työkaveri valisti minua. Jalkaa pitää painaa alas samalla kun vetää kahvasta, ja täten laite liikkuu myös alaspäin. Eihän se tullut minulle mieleenkään, että jos kerran venyttelyä varten on kehitetty ihan kone, sen käyttäminen vaatisi lihasvoimaa.

Diiva soitti isälleen:
- ”Voinko tulla tunniksi sinne, sillä aikaa kun äiti käy…..salilla.”
- ”Tuo ei kuulosta täysin uskottavalta, mutta totta kai voit.”

Hah. Minusta on paljon ennakkokäsityksiä. Kun tytöt ovat joskus vuosia sitten kysyneet, missä äiti on (olin katsomassa jääkiekkoa), reaktio oli ”niin just. Lähti Norjaan. Hukkui puuronsilmään.”

Jääkiekko on sangen yleisöystävällinen laji. Nykyajan gladiaattoreita.

Äitiyspäivystys on saanut uusia muotoja, mm. kriisipuhelimen. Minulta kysytään eri aikoina mm. tajusinko ollenkaan, että joudun jatkossa tekemään itse lumityöt. Kyllä vain, tunnen suurta syyllisyyttä kun katson Diivan itkusilmiä. 15-vuotiaaseen nämä kohtalon iskut osuvat tosi lujaa, ja vähän luulen, että samalla vaivalla itketään myös se isän ja äidin ero vuosikausia sitten, jota hän oli vähän liian pieni vielä täysin käsittämään asiaa. Ja sitten itketään myös mahdollisesti sellaisen aikakauden loppua, jonka jälkeen tuleva uusi aikakausi ei enää ole niin selkeästi lapsuutta.

Minä itken vain, kun ajattelen Diivaa. Ja Diivan kanssa. Äsken käytimme yhdessä ruuvimeisseliä, mikä oli hitusen voimaannuttavaa.

Unissani juoksentelee hirviä. Hienoja, kauniita isoja haisevia hirviä, uroksia ja naaraita, vasoja. Syömässä, levolla, auton vieressä, tuvassa, kintereilläni. Selitykset hirville ovat lähteistä riippuen moninaiset. Minä pidän hirvistä, erityisesti suunnattomasti enemmän kuin hehkuvasilmäisistä susista jotka jolkottelivat pimeää latua myöten minua vastaan unissani aiemmin.

Rakastaminen on helpompaa, kun sitä ei tarvitse määritellä tai asettaa raameihin. En rakasta ollenkaan oikealla tavalla, tai riittävästi, näillä lövemuskeleilla ei raameja jaksa kannatella, mutta rakastan jotenkin kuitenkin. Onneksi siitä ei tarvitse luopua. Nyt kun raamit puretaan ympäriltä, se mitä tunnen on kaikki ihan tervetullutta.

Tältä tuntuu tänään. Eilen, kun pysähdyin liikennevaloihin, ja radiossa tuli tämä alkoi huimata. Kiljuin ääneen, hyvästi.

One trick pony.

Aiemman blogini nimi, siinä selaimen otsikkorivillä, oli kaikkikeinotkayttoon. Juttujen focus oli hyllyvästi jossian painonhallinnan ympärillä. Ilmeisesti yritin nielaista laihduttamisen samalla tavalla kuin kissalle syötetään ehkäisypillereitä – kiedottuna johonkin herkulliseen, tällä kertaa kirjoittamiseen ja sen kautta erilaiseen yhteisöön. Joku jossain, jota en varsinaisesti tunne, ajattelee minusta jotain, eikö olekin huumaava tunne. Ja ehkä pystyn poseeraamaan edullisessa valossa, kun minusta näkyy vain osa.

Kun mikään muu ei auta, tarvitaan äärimmäisiä keinoja. Imetys toimi aikoinaan todella hyvin, mutta olen sittemmin estynyt toteuttamasta tätä konstia. Eikä matka imettäväiseksi yleensä kulje painonmuodostuksen osalta tasaista linjaa, joten en voi ihan yksiselitteisesti suositella tuota muille yritteliäille.

Sen sijaan kunnon parisuhdekriisi toimii aina yllättävän hyvin, ja sehän on vallan helposti toteutettavissa, jos näköpiirissä on edes riekale pitkäkestoisemmasta parisuhteesta.
Niin, paitsi että ei ole enää, paitsi ehkä joitakin käyttökelposia suikaleita, jotka laitan talteen myöhempää hyötykäyttöä varten. Nelikymppisenä sitä osaa jo olla kovin käytännöllinen.

En tiedä, paljonko tästä saa kriisiä edes revittyä. Ehkä syön vähän vähemmän ahdistuspakkopullaa jatkossa.

Enkä ihan vakavasti tietenkään ajattele tätä painonhallinnan kannalta. Halusinpahan vain avautua, ja kopsuttelin aiheeseen pitkin aasinsiltaa. Halusin nähdä asia julkisena ruudulla, vähän todenpana. Kun ei tapanani ole päivitellä facebookstatustani, suuntaan tai toiseenkaan.

Facebook on kyllä sangen outo keksintö. Jotenkin osaan tuntea siitäkin huonoa omaatuntoa, koska hoidan tiliäni niin huonosti. Eikä tykkääminen ole hämäläiselle mikään luonteva kanssakäymisen muoto. Kateus ja vittuilu ovat suomalaisille luontevampia imartelun muotoja.

Helpottunut olo. Muttei hilpeä.

Ranskalaiset käytöstavat.

Gardemetriikassa olen saanut trimmattua itseni jälleen slimmiin 3,7 euron käyttöhintaindeksiin. Eli niiden sadan vaatteen ja kengän, joita käytän aktiivisesti, hinnan per käyttökerta keskiarvo on alle neljän euron. Huikea tavoitteeni on päästä alle euron lukemaan. Kunhan pääsen sinne asti, alan maltillisesti korvaamaan kuluneimpia rytkyjäni ensisijaisesti yläkerran komeron varavaraston antimilla, ja tarpeen mukaan harkiten myös ihan ostostelemalla niitä tuotteita, joiden tarpeellisuuden olen ensin excelissäni punninnut tarkkaan. Kuten kahdet tuoreet mustat rintaliivit ja toisetkin jumppatrikoot.

Indeksin alentamisen kannalta on oleellista, että käytän erityisesti niitä vaatteita, joille käyttökertoja on ehtinyt kertyä vasta vähän. Tämän takia, vaikka minulla on käytössäni vain rajattu määrä vaatteita, pukeudun käytännössä vaihtelevammin kuin yleensä. Yritän tehdä sen jonkinasteista tyyliä, käytöstapoja ja soveliaisuussääntöjä noudattaen. Toivottavasti minusta ei tule lopulta se outo kissanainen, joka joka kuukauden toinen torstai pukeutuu sinapinkeltaiseen slipoveriin ja sammalenvihreisiin vakosamettihousuihin. Huomisen pikkujoulut antavat tilaisuuden loikata aimo askeleen indeksillä alaspäin – minulla on vetolaatikossa säästeltyinä ihka uudet ja monikäyttökelpoiset housut ja paita, jotka tulevat kyllä saamaan kyytiä pikkujoulujen jälkeenkin. Ainakin heti seuraavissa pikkujouluissa, kahden viikon kuluttua. Ihana vuodenaika!

Muuten en kyllä erityisemmin hekumoi iljanteisista teistä, märkänä möllöttävästä pimeydestä ja niistä loputtomista suklaaröykkiöistä jotka koristavat kaikkien kauppojen kassanvieriä. Ettäs kehtaavat, vaikka olen karkkilakossa!

Mutta tunnustan. Olen ihan oikeasti sortunutkin lakossani, kahdesti. Ensimmäisen kerran 70-luvulla, joka siis hetkellisesti vallitsi viime lauantaina. Yritin kyllä tarmokkaasti tukahduttaa tunteeni porkkanalla ja dippikastikkeella, mutta vanha lempi leimahti silti. Hopeatoffee. Sehän on vähän kuin kännipössyttelyä – eihän sitä oikeasti polta, jos baari-iltana lainaa kaverilta sätkän tai pari?

Toisen kerran eilen, kun uskollinen ajokkini viestitteli minulle vointiaan valotaululle piirtyvinä hieroglyfeina. Yritin ensin ymmärtää ranskalaista sielunmaisemaa täysin intuitiivisesti, kuuntelin moottorin hyrinää, annoin ajatusten virrata ja assosioitua ilman luterilaista itsekritiikkiä ja mietin, mikä voisi armasta kaaraani noin vaivata ja hiertää. Mietin, oliko hän ehkä vain innoissaan lähestyvästä Lucianpäivästä, ja siksi näytti minulle hehkuvaa sädekehää, joka kiiltelee erityisesti reunoiltaan. Vai ilmoittivatko etupenkin istuinlämmittimen herkät sensorit, että jenkkakahvani roikkuvat jo aivan liian etäällä laskennallisesta keskiöstäni, mikä on täysin epäranskatarmaista. Vai onko Peugeotin ajotietokone saanut vihdoin selvitettyä, että länsimaista maailmaa vaivaa sisällön puute, keskitymme henkisensisällön sijaan liikaa ulkokuoreen, ja siinäkin erityisesti vain keskivertoiseen ja latteaan yleismassatuotantoon ilman erityisiä huippuja tai notkahduksia!



Ajoin lopulta huolestuneena tienposkeen ja kaivoin esiin ohjekirjan selityksineen. Hansikaslokerosta syliini kierähti mytätty englanninlakritsipussin pohjallinen, kivikovia ja jäisiä olivat kaikki kuusi. Ottaen huomioon, että olen jo tällä viikolla sijoittanut auton korjaamistoimenpiteisiin n. kahden kampaajakäynnin verran kulmakarvaväreineen ja viimeistelyineen, katsoin tämän eleen olevan sangen oikeutettu ja oikein ajoitettu pahoittelu. Olisi ollut kovin epäkohteliasta kieltäytyä.

Mittarillista.

Minulla on sellainen ennakkoasenne, mahdollisesti harhaluulo tai jonkinlainen rasisminkaltainen tila päässäni, että en usko liikunnan tehoavan. TIEDÄN, että se ei ole totta, vaan on päivänselvää, että veivaamalla kalorit kuluvat ja lihas pullistuu, liikkuvuus lisääntyy ja mahdollisuus valitella harvinaisia jännevammoja ja ylikuntoa kakkostyypin diabeteksen sijaan kasvaa huomattavasti. Mutta se on jotain kaukaista teoriaa, joka ei asetu uomiinsa niissä kehyksissä, jotka rajaavat normaalin, vähän parasta-ennen-päivän ohittaneen neljään-viiteen suuntaan revittävän laiskanpulskean naisihmisen päivittäistä hiekkalaatikkoa.

Mahdollisen liikunnon aiheuttamat hyödyt ovat niin helposti kuitattavissa päiviin mahtuvissa pienen pienissä huomaamattomissa repsahduksissa. Kuten siinä, että palkitsee itsensä salitreenin jälkeen muffinssilla. Tai että ei jaksakaan kävellä portaita, vaan ottaa hissin, koska pakarat ovat aivan kosketusarat. Tai maistelee vain vähän piparkakkutaikinaa pahimpaan nälkäänsä lasten kanssa touhutessaan, kun ei ole ehtinyt miettiä pitäisikö syödä jotain oikeaa.

Loppupeleissä uskon surkean vakaasti, että omakohtaiset urheilun hyötyni jäävät hyvin syvällisiksi ja aavistuksenomaiseksi, eivätkä pulpahda habitukseni pintaan. Tilanne on eri heillä (lue: miehillä), jotka voivat olla kantamatta vastuuta lähimmäistensä ruokahuollosta. HUOM! Lihaköntän ja satunnaisten kasvisten grillaaminen kerran viikossa kesäkauden ajan EI ole rinnastettavissa siihen, että henkilö osallistuu täysipainoisesti huolehtimaan esim. 5-henkisen perheen aamu-, ilta-, välipaloista, lounaista, arkisista päiväruuista, vuodenaika- ja perinneherkuista, karkkipäivistä, eväistä, lohturuuasta, synttärikakuista, yllätysherkuista ja vastaaman kahdeksan kertaa päivässä kysymykseen ”äiti mitä mä söisin”.

Eli luulen, että jos haluaisin muuttaa painoni, minun pitäisi muuttaa elämässäni aika monta muuta asiaa. Kuten roolini, tarkoitukseni, tapani osoittaa huolenpitoa, tärkeysjärjestykseni, jota osoitan jakamalla aikaani. Se tuntuu ylivoimaiselta, eikä asia tunnu olevan missään suhteessa siihen, että kolmesti viikossa nostaisin X-määrän kiloja laitteella Y paikassa Z M kertaa, ja toistan tätä riittävän pitkään. Mikä määrä toistoja muuttaisi perimäni? Sen, että kun lapset syövät, yhtä aikaa ja tarmokkaasti, tunnen haluavani myhäillä ääneen niin kuin mummoni teki jouluisin, kun me söimme lihatonta tiivistä makaroonilaatikkoa ja pehmeäksi muhinutta karjalanpaistia.

En ehkä vain halua ihan riittävästi, kun samalla tiedostan, että pystyäkseni muuttumaan minun pitäisi haluta olla jonkin verran eri ihminen kuin mitä nyt olen. Ja on paljon asioita joihin olen pelottavan tyytyväinen.

Tämä ei kuulosta järkevältä. Minä haluan olla kevyempi, jatkossakin terve ja käyttää vaatteita joiden päätarkoitus ei ole vatsamakkarani maisemointi. Ihan oikeasti haluan. Toisaalta en taatusti halua olla kuivankiprakka, ohutihoinen kaulasuoniaan pullisteleva himourheilija, joka kulkee päivät verkkareissa kun reisilihaksia ei edes ehdi mahduttaa mihinkään muuhun ilta- ja aamutreenin välillä, ja hikisten hiusten päälle voi aina laittaa pipon. Enkä halua syödä rahkaa ja raejuustoa, paitsi Dallaspullassa. Eli siis ihan varmasti haluan ja en halua asioita.

Ja kyllä minä tiedän, että matka kahden ääripään välillä on yleensä pitkä. Ja hikinen. Mutta on hitusen turhauttavaa kerätä kaikki tahdonvoimansa, ja sitten tähdätä ajatuksen kanssa johonkin siihen asteikon keskelle. Kun niitä asteikkojakin on niin monta vierekkäin, ja jokaisessa on se säädin vähän eri kohdassa.

Ehkä minä keskityn nyt vain siihen kuuluisaan omaan napaan, ja siihen, että saisin näin aluksi uurrettua sen läheisyyteen jonkinlaisen uuman. Ja laitan tavoitteeksi sen, että kun istun, tissit ovat edempänä kuin maha. Kyllä ne nytkin on, kun on nämä liivit.

Dancing Queen.

Ah, olihan se hauskaa, pyörähtää epämukavuusalueella.

Hassuissa vaatteissa - vieraassa paikassa - vieraiden ihmisten keskellä - pelottavan selvinpäin, kun muut ovat jo tirpaisseet lasin jos toisenkin - näyttelemässä pantomiimia - näyttelemässä ylipäänsä yhtään mitään, kun puolet yleisöstä tekee sitä ihan teatterissa. Todellakin, epämukavuusalueella, mutta ah niin mukavasti, lattiatyynyillä lojuen ja Elvistä ja nuorta lempeä ihaillen. Vegas-kausi. Ja ihan muiden lempeä, mutta kuitenkin.

Roolileikit vapauttavat tunnelmaa. Lähdin tosiaan rakentamaan tyyliäni ajatuksesta, että "mitä äitini nyt tekisi", joka on oikein oiva tapa ratkaista tilanne, jos pitää leipoa karjalanpiirakoita, järjestää 400 hengen pidot, rakentaa portaat, taltuttaa murtovaras, porsittaa sika tai poistaa tikkejä fiskarsseilla. Nyt lähestymistapaa on testattu myös ehdostukessa, asuvalinnassa, ja käherrysraudan käytössä.



Meni kyllä vähän överiksi, mutta sivujakaus ja anne-pohtamo-kiehkura ovat kyllä taattua äiti-laatua.

Nyt täytyy mennä pelaamaan Kiekkomaailman lautapeliä Kaunomielen kanssa, enkä ehdi avautua enempää. Halusin vain pikaisesti tehdä jotain huimaa ja exhibitionistista, esittelen päätäni lisää myös sisäpuolelta joskus myöhemmin.

Finally facing my Waterloo.

Liian pitkä hiljaisuuteni ei edelleenkään tarkoita, että olisin kuollut kolesterolin aiheuttamaan valtimotukokseen, tukehtunut donitsiin tai todennut käsivarteni liian painaviksi heiluttelemaan sormia näppäimistöllä.

Tai no ehkä vähän tuota viimeistä. Olkapäideni läheisyydessä on kohtia, ilmeisesti jotain lihasten kantasoluja, jotka protestoivat kovasti kaikkia äkkinäisiä liikkeitä. Kävin siis siellä salilla uudestaan, opettelemassa kaikenlaista monimutkaista teknistä, ja suorittamassa n. 50 minuutin mittaisen ohjelman valvovan silmän alla. Jouduin oikein rauhoittelemaan itseäni, vähän kuin verikokeeseen mennessä, että asia kerrallaan, nyt vain istut siihen tuoliin, kohta täti laittaa mansetin, vieläkään ei pistä, ja kun sitten pistää, mietin tiukasti, että ihan parin sekunnin kuluttua se on jo ohi. Useinkaan en puhkea elimistön hälytystilasta kielivään skunkkihikeen tai ryhdy väkivaltaiseksi. Yleensä en pyörry, mutta sellainen toimelias paniikki onkin kanssaihmisille monta kertaa haitallisempaa.

Homma eteni rauhallisesti, askel askeleita kohti vatsalihasliikkeitä. Niiden jälkeen askel oli kepeä ja helpottunut. Olin niin helpottunut, että rallattelin koko kotimatkan, kunnes eteisessä tajusin, että eihän minun kotiin pitänyt tulla, vaan hakea Diiva ihan eri suunnasta. Myöhästyin vain noin kymmenen minuuttia.
En ole hyvä myöhästymään. En yleensä osaa ajatella, että kas, eihän tämä haitannutkaan mitään, sen sijaan voitin kymmenen minuuttia tehokasta peliaikaa aivan johonkin muuhun tarkoitukseen.

Olen kuitenkin positiivisen odottavalla mielellä. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, kuntosaliharjoittelu oli erilaista kuin kuvittelin. En edelleenkään usko, että sillä olisi minuun muuta kuin mentaalista vaikutusta, mutta toisaalta, en ole koskaan väheksynyt mitään mentaalistakaan, päinvastoin.

Muistuttakaa, että avaudun myöhemmin aiheesta minä ja ”epäuskoni liikuntaa kohtaan”, ja ”minä ja pinnallisuus”. Niistä olisi paljon puhuttavaa, mutta nyt en ehdi jorista, vaan alan suorittamaan sukupolvenvaihdosta. Ystäväni täyttää 40, tyylillä, ja hän on valinnut tyylikseen 70-luvun. Ihastuttavaa.

Vartalonrakenteeni ei ehkä ole suosiollinen leveälahkeisille lantiomallisille farkuille ja tiukoille poolopaidoille, tai bond-tyttömäisille kokovartalohaalareille tai edes Anetten polvihousuihin. En myöskään löytänyt mitä riittävän suurta hippihenkistä muumuuta kirpputorilta, tai edes 60-luvun lopun psykedeliakuvioista miniliivihametta.

Tänään lopulta tajusin, että voisin muuntautua äidikseni 70-luvulla – luvassa on siis jotain vähäeleistä mutta muotokieleltään toimivaa. Näin matkan takaa katsoen monet en osannut tuolloin ollenkaan riittävästi arvostaa monia sen ajan pukeutumisratkaisuja, vaan janosin aivan suotta jo pastellinsävyiseen 80-lukuun, joka on osoittautunut paljon kestämättömämmäksi tyyliratkaisuiltaan.