Elämä jatkuu, ja salillakäynti. Sunnuntaina olin jo niin täynnä itsevarmuutta, että tehtyäni määrätyt kuviot hipsin muina naisina kasuaalisti vettä ruusunpunaisesta urheilumerkkijuomapullostani hörppien takanurkassa olevan venyttelylaitteen luo. Asettelin oikean jalkani ojolle, ja vedin rohkeasti kahvasta, kuin se olisi ihan jokapäiväinen juttu, uudet laitteet ja sen sellainen. Jalkani nousi 90 asteen kulmaan, ja venytys tuntui oikein mukavalta. En kuitenkaan löytänyt laitteesta sellaista vipua, säätöä, tai toimintoa, jolla olisin saanut jalkani jälleen laskettua ylhäisyydestään. Rauhallisesti ja varmoin ottein kokeilin jokaista liikkuvan näköistä osaa mihin ulotuin. Lopulta aina tartuin uudelleen siihen samaan kahvaan, jonka seurauskena venytyskulma kallistui yhä enemmän. Tuijoteltuani tovin kiinteästi nilkkaani, siitä säären yläpuolelta, kihnutin lopulta itseni vapauteen sivuteitse. Harkitsin asetella vuorostaan vasemman jalkani samaan asetelmaan, jonka olen taatusti nähnyt yhdessä Intian graafisten julkaisujen merkkiteoksista, mutta kun tajusin, että kaikki neljä muuta salillakävijää tuijottivat hieman liian lasittunein katsein ja pingottunein poskipäin ikkunasta ulos, lattiaan tai vastapäiseen seinään. Katsoin tilaisuuteni koittaneen ja luikahdin pukuhuoneeseen.
Työkaveri valisti minua. Jalkaa pitää painaa alas samalla kun vetää kahvasta, ja täten laite liikkuu myös alaspäin. Eihän se tullut minulle mieleenkään, että jos kerran venyttelyä varten on kehitetty ihan kone, sen käyttäminen vaatisi lihasvoimaa.
Diiva soitti isälleen:
- ”Voinko tulla tunniksi sinne, sillä aikaa kun äiti käy…..salilla.”
- ”Tuo ei kuulosta täysin uskottavalta, mutta totta kai voit.”
Hah. Minusta on paljon ennakkokäsityksiä. Kun tytöt ovat joskus vuosia sitten kysyneet, missä äiti on (olin katsomassa jääkiekkoa), reaktio oli ”niin just. Lähti Norjaan. Hukkui puuronsilmään.”
Jääkiekko on sangen yleisöystävällinen laji. Nykyajan gladiaattoreita.
Äitiyspäivystys on saanut uusia muotoja, mm. kriisipuhelimen. Minulta kysytään eri aikoina mm. tajusinko ollenkaan, että joudun jatkossa tekemään itse lumityöt. Kyllä vain, tunnen suurta syyllisyyttä kun katson Diivan itkusilmiä. 15-vuotiaaseen nämä kohtalon iskut osuvat tosi lujaa, ja vähän luulen, että samalla vaivalla itketään myös se isän ja äidin ero vuosikausia sitten, jota hän oli vähän liian pieni vielä täysin käsittämään asiaa. Ja sitten itketään myös mahdollisesti sellaisen aikakauden loppua, jonka jälkeen tuleva uusi aikakausi ei enää ole niin selkeästi lapsuutta.
Minä itken vain, kun ajattelen Diivaa. Ja Diivan kanssa. Äsken käytimme yhdessä ruuvimeisseliä, mikä oli hitusen voimaannuttavaa.
Unissani juoksentelee hirviä. Hienoja, kauniita isoja haisevia hirviä, uroksia ja naaraita, vasoja. Syömässä, levolla, auton vieressä, tuvassa, kintereilläni. Selitykset hirville ovat lähteistä riippuen moninaiset. Minä pidän hirvistä, erityisesti suunnattomasti enemmän kuin hehkuvasilmäisistä susista jotka jolkottelivat pimeää latua myöten minua vastaan unissani aiemmin.
Rakastaminen on helpompaa, kun sitä ei tarvitse määritellä tai asettaa raameihin. En rakasta ollenkaan oikealla tavalla, tai riittävästi, näillä lövemuskeleilla ei raameja jaksa kannatella, mutta rakastan jotenkin kuitenkin. Onneksi siitä ei tarvitse luopua. Nyt kun raamit puretaan ympäriltä, se mitä tunnen on kaikki ihan tervetullutta.
Tältä tuntuu tänään. Eilen, kun pysähdyin liikennevaloihin, ja radiossa tuli tämä alkoi huimata. Kiljuin ääneen, hyvästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti