Boxing day 2.

Tykästyin itsekin tuohon kuvaani. Jätän sen siihen. Ainakin nyt. Tykästyin varmaankin siksi, että oikeasti näytän paljon enemmän Sami Hedbergiltä kuin tuollaiselta, ja siksi koen kuvan mairittelevana. Toisaalta, tunnen usein olevani myös melkein yhtä hauska kuin Sami Hedberg, vaikkakin eri tavalla.

Minun pitäisi hakea vintistä ja kellarista laatikoita ja alkaa jälleen pakkaamaan ja perkaamaan omaisuuttani. Vanha minä, se tarmokkaampi, tai ahdistuneempi, ja aina valmiina purkamaan ahdistaan toimintaan, tekisi niin. Nykyinen minä on paljon laiskempi ja ohhottelevampi. Enkä oikeastaan usko, että on niin paljoa perattavaa kuin viimeksi. Eikä nyt tarvitse mahduttaa omakotitalolista tavaraa kohtuullisen kokoiseen kerrostaloasuntoon. Omaisuuteni määrä ei ole myöskään tämän asumisrupeaman aikana maallisesti ja tilavuudella mitattuna kasvanut, varmaankin päinvastoin. (En tietenkään laske Valssimiehen kuuttatoista kuutiota kirjallisuutta omaisuudekseni). Olen viime vuodet käyttänyt tavaroita loppuun tai muuten satunnaisesti todennut erilaisia asioita yksi kerrallaan itselleni redundanteiksi, ja ne ovat jatkaneet matkaa jonnekin, pois luotani, kohti uusia seikkailuita. Alkuaineiden muodossa tai sitten ihan nykyisissä käyttötarkoituksissaan.

Vaatteita minulla ainakin on vain mukavan kohtuullinen määrä. Ne mitä käytän ja sitten ne, joiden hankkimisesta ja siitä seuraneesta käyttämättä jättämisestä toistaiseksi vielä tunnen tarvetta rangaista itseäni, jotta en sortuisi vastaavaan turhuuteen ja järjettömyyteen heti uudestaan. Olen todennut itsesyytökset ja maltillisen synnintunnon mukavaksi, suomalaiseen perusluonteeseeni sopivaksi tavaksi saavuttaa mielenrauha valitsemissani aiheissa. Kuten kulutuskäyttäytymisessä.

Ja lisäksi vanhat historiavaatteet, jotka ovat sallittuja, tilaavieviä aarteitani. Muistoja Fanny-tädistä, joka oli piikana Ameriikassa, ja jonka näin vain kerran vanhainkodissa, pienenä hauraana hengittävänä rankana lakanoiden välissä. Oikeammin ne ovat muistoja lapsuudestani, jossa sovittelimme noita vaatteita leikeissämme. Joitakin käytin oikeastikin. Ja muita kautta haltuuni kulkeneita ihmisenmuotoisia kappaleita eri puolilta menneisyyttä.

Niin ja Kaunomielen ja Diivan shifonkiset tanssiaismekot ja muut vaatteet, jotka ovat jääneet lurkkimaan nurkkiini käyttöä odotellen. Ihan kuin tytöt ihan koska vaan tupsahtaisivat takaisin lapsuuteensa, ja totta kai olen tähän kaiken aikaa varautunut. Geneeriset toppahousut ja tuulitakki, joita aina satunnaisten ulkoiluretkien yhteydessä tyrkytän tyttärille, ja he kumpikin aina rituaalinomaisesti vannovat, etteivät koe nykyisin tai muista kokeneensa minkäänlaista omistajuutta noihin vaatekappaleisiin, ja käyttäisivät niitä varmasti vain todellisen hädän tai pakon edessä. Niin pahaa tilannetta en soisi koskaan sattuvankaan, joten ehkä minun pitäisi olla henkisesti ja varustautumatta moiseen ja luopua näistä.

Tähän asuntoon tulee siis kotikummitukselleni Annikille uusi alivuokralainen. Tapasin hänet, ja voin jättää nämä ihanat vanhat kaapinovet ja ikkunanpenkit turvallisin mielin arvostavan henkilön huomaan. Annikilla on selvästi ollut myös sanansa sanottavana uuden asukkaan valinnassa. Keskustelun lomassa ilmeni, että tämä uusi asukas tuntee Annikin, siis sen oikeasti joskus tässä asuneen tiukkaa jöötä pitävän naishenkilön, maineelta. Jonkinlainen aikansa vaikuttajanainen hän on ollut. En tietenkään kertonut hänelle Annikin presenssistä keskuudessamme nykyisin, koska olisin kuullostanut täysin järjettömältä, ja saanut mahdollisesti ostajan pohtimaan, kannattaako tällaista kummitusasuntoa lainkaan ostaa.

Kauppareissulta toin Annikille tulppaaneja kiitokseksi.