Raskasta joulua.

Kippasin eilen ison lasin laadultaan keskivertoa, rotevaa luomuista punaviintä. Siinä samalla nielaisin kadotuksen kitaan kaikki työasiat, kuin pahan lääkkeen. Ne on nyt tapulteltu viideksi päiväksi, uusia tulee varmasti lisää tilaamatta ja pyytämättä ilman että erityisesti osoitan itse aloitteellisuutta asian suhteen.

Nukuin melko tiedottomassa tilassa ja heräsin siihen toteamukseen, että anoppi-roolissa esiintyvä henkilö olisi paikalla ehkä jo alle kahden tunnin kuluttua, enkä olekaan jo eilen leiponut maustekakkua, jota piti tarjota päiväkahvin kanssa. Lisäksi emme olleet siivonneet kuin edellisenä viikonloppuna pidettyyn näyttöön.

Sitten vasta siirryinkin viralliselle joulukiirevyöhykkeelle. Olen siis edistynyt - sisäinen odottajanaiseni, joka aina on kallellaan tulevaan, härppii jo kulman takaa asioita joista voisin stressata, malttoi odottaa jouluvapaan alkamista ennen kuin tein ensimmäisenkään jouluruokaexcelin, jossa on omissa sarakkeissaan tarjoilukokonaisuus, siihen liittyvät valmistusvaiheet (raksitettavine ruutuineen), koko ajan tarkentuva aikatulu ja ruokalajeista johdettu ostoslista.

Aamukahvin ja pukeutumisen lomassa aloitin monta eri hommaa yhtäaikaisesti. Puhtaiden pyykkien viikkaamisen, jotta löytäisin niiden alla todennäköisesti luuraavan vierasvuoteen. Tavaroiden, astioiden ja vaatteiden roudaamisen oikeille paikoilleen viikon pellossa elämisen jälkeen. Mm. olin siirtänyt kaikki talon tuikut ja kynttilät yhteen pöytään kuvitellakseni, että se on lämpöä huokuva takka. Valssimies eteni asia kerrallaan, etsi kakkuvuoan vintiltä, imuroi ja aloitti tiskaamisen. Minä pyöräytin kakkutaikinan uuniin ja aloittelin riisipuuroon sekä ylikiehuttamista että pohjaanpolttamista samassa ahtaassa tilassa tiskaajan kanssa.

Sitten Valssimies poistui pakollisen kuvioluistelun takia ja minä jäin paistamaan kakkua, siivoamaan, keittämään kahvia, polttamaan puuroa pohjaan ja hämmentämään rasvaisena lilluvaa tiskivettä viilentyneeksi. Kyllä tästä vielä kunnon joulu saadaan aikaiseksi!

Ajattelin kyllä ihan vain ryömiä tetsaamalla matalahkon aidan ali, enkä leivo rahkavoitorttuja, kun ne ovat oikeastaan ihan vain minun oma juttuni, ei kenenkään muun. Teen joskus toiste jos huvittaa, miksi pitäisi tähän samaan rytinään kun on kaikki muukin työn alla. Enkä tee itse lanttulaatikkoa, kun sekin on vain minun juttuni. Ostan. Tai en ehkä ostakaan, vaan teen palsternakkapyrettä. Yritän myös tehdä itse rosollia ensimmäistä kertaa. Jotain puhetta myös kalan suolaamisesta on ollut - tämä täytyy tehdä jotenkin leikkaussalimaisella hygieniatasolla, jotta kala-allergiset lapseni eivät vaurioidu. Ikinä en ole kalaa suolannut. Loimulohta joskus vähän.

Kyllä minä tämän hanskaan. Joulu on mukava, valoisa asia keskellä pimäeää talvea. Viimeaikaista keskustelua lukiessani olen kyllä huolestuneena havainnut, että jouluperinteet tuntuvat vahvistavan erityisesti perinteisiä sukupuolirooleja ja aiheuttavan erityisesti naisille ahdistusta. Luulen, että keskiarvoisesti tarkasteltuna asiassa on perää. Naiset; päästäkää jo ne miehet sinne keittiöihin! Silläkin uhalla, että keksisivät tehdä asioita siellä omin päin ja ilman lupaa. Ja laittaisivat kaikki kipot aina vääriin paikkoihin.

Itsenäisyyspäivänä olin hönkäistä smetana-mäti-saaristolaisleivän väärään kurkkuun kun tajusin, että Kalevauva lauloi Linnan juhlien jatkoilla imettävästä Jennistä ja siitä, että koko Suomen naiset pitäisi hedelmöittää Niinistön siittiöillä. Se oli hurmaavaa. Tunsin onnekkuutta ja ylpeyttä siitä, että asun maassa jossa näin VOI tehdä joutumatta pelkäämään terveytensä ja henkensä puolesta. Ja toisaalta, samanaikaisesti myös maassa, jossa kukaan ei luule Kalevauvan tarkoittavan sanoituksillaan täyttä totta. Minä pidän Suomesta, tämä on hyvä maa.