Tänä jouluna joulumörkö ei vieraillut. Kaikki sujui ihan helposti ja mukavasti. Valssimies pilkkoi rosollin ja suolasi kalan, ja se on kuulemma hyvää. Rosolli oli raikasta. Ehkä olen kanavoinut suurimmat suorittamisen tarpeeni nykyisellään päivätöihini. En tiedä, miten palkitsevaa se loppupeleissä on. Kanavoin vastaavasti liian vähän asioita pään sisäiseen elämääni, ja myös siihen, mitä päästäni pursuaa näppäimistölle. Minua on alkanut nolottaa se, miten olen pääni sisässä vaahdonnut itselleni, ja pääni ulkopuolella vähän muillekin, miten tärkeää kirjoittaminen minulle on. Kun näköjään voin olla kovin pitkiä aikoja kirjoittamattakin, ja mitään ei tapahdu. Maailma vain mataa menoaan.
Jouluruoka kuitenkin oli maittavaa, paitsi perunat. Niistä tuli suorastaan vähän huono olo. Yritin sellaisia uunissa paahdettuja, joissa oli valkosipulia. Ehkä ne eivät paahtuneet tarpeeksi, tai olivat liian öljyisiä. Kokonaisuutena ruoka kuitenkin maittoi. Kinkkukin oli mainiota.
Joulun jälkeen minä ja maksani aloitamme uuden elämän. On kiva, kun tällaiseen projektiin ei tarvitse ryhtyä yksin, vaan voi ottaa kaveriseen jonkun, jonka kokee läheisekseen, kuten maksansa. Karsin hieman hedonistisista tavoistani, näin olen päättämässä, ja keskityn viskeraalisen rasvan kuorimiseen minun ja maksani päältä. Teemme kaikenlaisia asioita joista me tykkäämme. Kuten käymme akupunktiossa ja välttelemme suklaata. Ehkä juomme enemmän vettä tai muita virkistäviä nesteitä. Ehkä vähemmän kahvia. Kossuruokalusikallinen iltaisin kuulemma ylläpitää maksassa mukavaa hyrinää, joka polttelee pienellä korvennuksella turhia rasvoja pois. Useampi ruokalusikallinen voi toimia väärään suuntaan. Elämäntapamuutoksena tuo lienee helpoimmasta päästä.
Tänään - jos vain jaksan, alan jo venymisen ja vanumisen kohti ääripäitäni alaspäin katsovan koiran tapaan. Käveleskelen ehkä talvisäässä ja koirastelen kotona, tai sitten käveleskelen vain salille ja koirastalen siellä. On se kummallista, miten venytteleminen salilla on jotenkin paljon helpompaa kuin kotona. Jokin niissä pölyisissä vinyylilattioissa, edc-popissa, kalseassa äänimaailmassa ja leikkaussalivalaistuksessa saa minut rauhoittumaan omien ruumiintuntemusteni äärelle helpommin kuin kotoinen ikea-mattoni ja joulunpehmoinen valaistukseni.
Jos kirjasto olisi auki - ja se hän tuskin on - lainaisin jonkin kirjan. Minun pitää alkaa lukemaan enemmän. Se venyttää päätä.
Näen unia, paljon unia. Jotkin niistä huolestuttavat, ja kyttään ysävieni facebook-päivityksiä uutisia odottaen. Menikö kaikki hyvin? Tapahtuiko jo jotain?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti