Se malja vain sua oottaa.

Tänään tunsin hetken mukavuutta epämukavuuden sijaan sen asian suhteen, että en ole kirjoittanut. Tähän asti olen tuntenut asiasta vain epämukavuutta. Kaipausta, tyhjyyttä, sellaista oloa, että olen turha, ja menetän itsestäni jotain, jos en katsele maailmaa kirjoittajan silmin. Tänään sitten hetken ajan oli olo, että entäs sitten, olen tehnyt jotain muuta, paljon jotain muuta, keskittynyt muihin asioihin. Ollut oikeasti olemassa enkä vain elämäni tarkkailija. Ei se kirjoittaminen tai kirjoittajan silmin näkeminen mihinkään kuole, sehän on aina ollut. Eikä asiat ole niin vakavia.

No jotkin asiat ovat vakavia, ja silti arkisia.

Sormien lävitse on lipunut lukemattomia pikku anekdootteja, jotka olisin voinut vuodattaa tänne. Muistankohan niistä yhtään.

Eilen istuin puhelinpalaverissa, luurit päässä, keskityin, mutta myös pitkästyin. Tunsin tarvetta multitaskata. Nykyinen työelämäni ei oikein anna mahdollisuuksia yleensä keskittyä yhteen asiaan kerrallaan pariakymmentä sekuntia pidempää aikaa, ja nyt harjoituksen puute sitten kostautui.

Tarkastelin sormenkynsiäni. Ne ovat osittain mustat, sen saman ginatricot-alekynsilakan peitossa kuin jo pari vuotta sitten. Hämmentävästi se 1,5 euron hintainen lakkapullo ei lopu eikä kuivu. Aina välillä se katoaa, ja löytyy sitten jonkin unohdetun meikkilaukun sivutaskusta tai vähänkäytetyn matkalaukun pohjalta.

No, nyt sitä oli sitten kynsissäni ekotrendikkään vajanainen määrä. Käsissäni oli myös musta tussi, jolla olin jo sipaissut hienon rivin signeerauksia läheisen vihkon sivulle, piirtänyt egyptiläistyylisen kissafiguurin (tällä kertaa en vatsaani), sekä vahvistanut post-it lappukasan takapaperin logossa olevat ääriviivat. Sitten minä tietenkin väritin tussilla puuttuvat kohdat sormenkynsistäni. Ja ihastelin lopputulosta, miten kauniin kiiltävät ja mustat ja eheytetyt kynteni yhtäkkiä olivatkaan.

Hetken tunsin olevani kovin siisti ja simpsakka.

Sitten vähän myöhemmin vessan peilin leikkaussalivalaistuksessa huomasin, että kasvoni olivat täynnä mustia tuhruja ja viivoja. Niitä löytyi myös valkoisesta työpöydästäni ja ovenkarmeista.

Pesin käsiäni tarmokkaasti, ja hinkkasin myös kasvojani märällä käsipaperilla kahdesti loppupäivän aikana.

Joskus olisi aiheellista harjoittaa iänmukaista käytöstä, tai olla ainakaan taantumatta päiväkotiasteelle.

Muutenkin olen kieriskellyt jonkinasteisen ikäkriisin kourissa, jälleen, numerojohdannaisesti. Olen lääkinnyt itseäni hämäläiseen tapaan muistuttelemalla, että asiat voisivat olla vielä huonomminkin, ja uskotellut itselleni, että oikeastihan minä olen 52 (enkä 46), joten ei mitään hätää, tunnenhan itseni suorastaan hyväkuntoiseksi viisikymppiseksi. Sitten kun välillä muistan oikean ikäni, huolestun, 46 ja 52 on oikeastaan ihan sama asia, eihän siinä ole mitän eroa, totta KAI minä olen ihan samanlainen seitsemän vuoden kuluttuakin, mutta entä jos en olekaan?

Ja siinä sitä taas kieritään portaita alas kohti ahdistusta nuorekkaat nahkahousujäljitelmät paukkuen. Sellaisiinkin olen siis sortunut. Ja käyttänyt julkisessa tilanteessa jos toisessakin. Teatterissa, jossa jälleen oli lähestulkoon vain naisia katsomossa, sekä konsertissa, jossa pukeutumisunivormu oli bändikuvioitu musta huppari. Minulla oli viisaasti musta paita, ja ihan melkein tunsin kuuluvani joukkoon. Paitsi sen hetken, jolloin lepuutin silmiäni ihan vain hetken löytämälläni penkillä istuen. Children of Bodom oli kiinnostava tuttavuus silti.

Käytin myös omituisen avokaulaista mustaa mekkoa muutenkin täydessä tällingissä ja tanssin aamuneljään asti vieraassa kaupungissa korkokengät jalassa. Se oli huisia. Jälkeenpäin katsoin valokuvia, joissa oli monia pelottavia hahmoja, Halloween-tyyliin, ja mietin pitkään, missä olen tuonkin nähnyt. Siis itseni. Sehän oli Karen!



(kuva täältä)

Seuraavana päivänä tapasin siskoni, seurueeni kanssa, ja hän totesi jälkeenpäin, ettei ole vähään aikaan nähnyt tuon ikäisiä ihmisiä noin krapulassa.

Jokainen hörppy ja hyppy tuli tarpeeseen. Oikein tunsin selässäni, miten fyysinen ja henkinen vetreys palaavat tähän ruotoon.

Nyt kun vielä selviäisin läpi pikkujouluputken (2 päivää peräjälkeen) voitokkaasti ja hyvävoimaisena kohti väistämätöntä kaksintaistelua joulumörön kanssa. Samalla haaveilen edelleen uudenlaisesta asuinmuodosta. Nyt haaveeni ovat saaneet jo muodon ja koon, käytännön toteutuksessa vain on resurssien aiheuttamia hidasteita. Uskon kuitenkin, että asiat alkavat jälleen loksahdella kohdilleen. Vähän kuin polvilumpioni välillä vaelleltuaan liian korkealle tai matalalle.

Olen kuunnellut enemmän musiikkia. Päivitin vihdoin spotifyni maksulliseen versioon. En kuitenkaan juuri nyt kuule päässäni mitään, mitä haluaisin jakaa tähän. Joskus toiste.