Haalarit jo nurkkaan jäädä sai.

Maailma menettää minussa loistavan vanhanpiian. Tai sellaisen yksineläjän. Sinkkuna ei ollut mikään erityinen jymymenestys, mutta minulla on monia ominaisuuksia, jotka soveltuisivat erittäin hyvin vakaumukselliselle yksineläjälle. Nyt sitten kuitenkin minulla on avomiesharjoittelija. Hän on hyvin kehityskelpoinen, ja joskus epäilen oman kehitykseni vastaavasti saavuttaneen lakipisteensä joskus menneisyydessä.

Tälläkin viikolla yhtenä aamuna heräsin, ja armeliaasti vastaanotin käteeni asetellun kahvimukin. Juon siis useimmiten ensimmäisen kupin kahvia nousematta vuoteesta vielä lainkaan. Joskus en avaa silmiänikään vielä tässä vaiheessa. Olen myös alkanut ulkoistaa herätyskellon toiminnot hänelle.

Heräilin ja jatkoin aamutouhuja, kunnes keittiöstä ilmoitettiin mitä kohteliaimmin aamupalan olevan valmis. Siirryin pöydän ääreen ja istuuduttuani munakokkeli-pekoni lautasestani katsekontaktietäisyydelle huomasin, että siinähän on päällimmäisenä, kuin herneenversona tai ruohosipuliroikkona suora musta hius. Loin soimaavan katseen avomiesharjoittelijaan. Miten tämä nyt tällä tavoin meni. Olen sinuun NIIIN pettynyt. Sitten hoksasin, että hänhän on kalju (suurimmalta osin omasta toimestaan). Eli mitä todennäköisimmin musta, keskipitkähkö hius ei ole hänen vaan omani. Partakarvat ovat kiharia, enkä ole vielä etsinnöistäni huolimatta noin pitkiä suoria karvoja hänestä muualta havainnut. Silti minusta ihan aidosti tuntui, että jollain tapaa tämä kuitenkin oli hänen vikansa.

Kuinkahan monta muuta vastaavaa asetelmaa lipuu päivittäin tietoisuudessani ilman, että edes pysähdyn pohtimaan mahdollisuutta, että omalle kontolleni kuuluisi mitään vastuuta tilanteiden kulusta?

Tänä aamuna hän kuljetti minut töihin ja autostapoistumissuudelmiemme lomassa toivotti rentouttavaa yksinoloviikonloppua. Minä vastaavasti toivottelin oikein turvallista ajomatkaa ja mukavia hautajaisia (sukulaisen, ei omia). Ja sitten kirmasin kantapäät ilmassa puolelta toiselle yhteen napsuen lätäköiden yli kohti työpäivän jälkeen koittavaa ihmisvapaata viikonloppua.

Ah, omaa aikaa. Kaksi päivää. Kaksi ihanaa isoa ämpärillistä vaniljakiisseliä.

Vaikka mahtuuhan tähän varmasti ihmisiä. Kaunomieltä ja Diivaa, ja poikia. Lautapelejä, jos onni suo. Teen taas kerralla kaiken sen, mitä olen aina haaveillut tekeväni jos minulla on aikaa itselleni. Siivoan perusteellisesti kaikki kaapit. Konmaritan. Askartelen joulukalentereja, tiskaan ainakin viime viikon tiskit, luen ja kirjoitan ja katson ihania elokuvia ja kuuntelen musiikkia ja käyn pitkillä kävelyillä ja joogassa ja uimassa ja venyttelen runkoani puoleen jos toiseen ja syön vihreitä vihanneksia ja teen jotain uutta ja yllättävää ja luovaa ja löydän sisäisen lapseni ja aikuiseni ja dalailamani ja Kaunomielen sanoin herään sunnuntaiaamuna kokonaisvaltaisesti parempana ihmisenä vaivautumatta asian suhteen juuri lainkaan.

Tai sitten en varsinaisesti pukeudu lainkaan koko aikana ja pelaan Älypään värisudokuja ainakin 50 yhteen putkeen.

Ja kyllä minä niin tykkään siitä avomiesharjoittelijasta, vaikka tykkään yksinolostanikin.

Mietin kovasti musiikkia. Melkein kaikki kuullostaa nyt teeskennellytä ja kornilta. Tämä ei kai liity mihinkään, mutta Annien ääni on kaunis.