Isona minusta tulee Ismo Alanko. Toivottavasti.
Ehkä ei tule, mutta tiedän nyt, minkälainen haluaisin olla.
Ismo Alanko ei yritä viihdyttää. Siltä se ainakin vaikutti. Aika monet artistit ja yhtyeet nykyisin ovat kovin huolissaan siitä, ovatko he riittävän viihteellisiä. Riittävän uskottavia, riittävän oikein profiloituja, flirttaavia, näyttävät rennoilta ja karismaattisilta. Se ei ole karisma joka kasvaa kun heiluttelee käsiä leveälle rennon teatraalisesti. Ehkä jotkut ojentajalihakset kyllä. Se on väkinäistä, ei pidä puristaa tuubia liikaa.
No, ehkä se on omanlaisensa maneeri sekin, jota artistit, jotka havittelevat pääsevänsä Dave Lindholmin kanssa samaan nurkkapöytään, uskaliaasti käyttävät, siis se, kun Ismo käski yleisön olla hiljaa. Että kun hän esiintyy, hän ei halua että te huudatte ja vihellätte ja heilutatte käsiänne, vaan hän haluaa että te kuuntelette, hiljaa. Ettekä varsinkaan kerro naapurille mitä tapahtui eilen parkkipaikalla, kun sen voi tehdä myöhemminkin.
Ja sitten hän esiintyi. Ensin jopa vähän ujona ja äkkiseltään ikäänkuin kesken iltapäivän muun puuhailun keskeytettynä, että ai, pitäisikö mun nyt laulaa teille. Ja soittaa tätä flyygeliä, kun tämä on tänne vaivalla raahattu. Muljautteli silmään pari kertaa hullunkiiltoisesti, vähän kuin testaillen, saako kylmäkäynnistettyä keikkavaihteen päälle näin selvinpäinkin.
Minulla oli valitettavasti vieressäni pahimmalaatuinen pulisija, joka huusi ja vihelsi ja selitti ja selitti kärisevällä känniääliön äänellään asioita tytölle, joka valitettavasti vastaili ja näin ylläpiti keskustelua, kimeällä, kovalla kikatuksella. Kuvittelin olevani Obi-Wan Kenobi ja jedivoimillani pitelin etusormea mieshenkilön äänihuulten päällä jotta suurin äänenmuodostus estyisi. Tämä ei tuntunut toimivan. Vaihdoin tekniikkaa ja keskityin ajatuksen voimalla tuottamaan hänelle pakottavan kusihädän. Olin varma, että se toimisi, ennemmin tai myöhemmin. Saattoi olla, että onnistuin, koska henkilö poistui. Myöhemmin illalla ensiapupisteen henkilökunta ja järjestysmiehet saattelivat häntä pois alueelta.
Saattoi olla, että Ismon keikka oli loistavassa nousukiidossa jo ennen kuin pääsin keskittymään siihen kunnolla, tai sitten tapahtui käännekohta. Ismo lauloi seitsemästä päivästä (tarina on tosi), ja se oli vaikuttavaa. Mielipuolista, aitoa, rumaa, taitavaa, täysin vastustamatonta. Alkoi tuntua siltä, että tekisi hän lavalla mitä tahansa, se kelpaisi. Ismo oli lavalla Yksin, ja olen siitä tyytyväinen. Bändi olisi ehkä syrjäyttänyt jotain olennaisesta.
Sitten Ismo lauloi Kriisistä kriisiin, ja hänhän lauloi tietenkin minusta. Nauratti ja itketti, se, mitä koen, ja mikä on kummastuttanut minua jo viidettä vuosikymmentä, onkin jo dokumentoitu sanatarkasti, ja minä olen yrittänyt vain keksiä pyörää uudelleen.
En ole pitkään aikaan kokenut tuollaista. Tuntui, että artisti avasi meille, tai ihan vain minulle, koko sielunsa, epävarmuutensa, pelkonsa ja maailmantuskansa, koko itseinhonsa ja pikkuhiljaa kasvavan itsensä ja maailman hyväksymisen, ymmärtämisen, oman rujoutensa ja komeutensa ja ylimaailmallisen kiitollisuuden ja kauneuden kokemuksen. Tuntui kuin olisin valaistunut, tullut siunatuksi, voidelluksi pyhästä kirkkaudesta pitkästä aikaa. Itketti, olin uudestisyntynyt. Miten joku osaa ja uskaltaa.
Olen melko varma, että levy-yhtiössä Ismolle ei sanota, että sinähän voisit uusia biisejä tehdessäsi miettiä demografista kohderyhmääsi, ja tehdä jotain sellaisia tarinoita lauluihisi, jotka ovat lähellä keski-ikäistyneiden ihmisten arkea ja elämän kipeyksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti