Sanaton.

Olen tanssinut. Olen pitkästä, todella pitkästä aikaa elämässäni sellaisessa suvannossa, jossa tulen iltaisin kotiin mutta en ole joka kerta aivan nääntynyt, vaan saatan vielä jaksaa singahtaa erilaisten ajanviettotapojen pariin. Olen myös ollut muutaman kerran hieman yksinäinen ja pitkästynyt ja tuntenut vienoa itsesääliä.

Tanssi on ollut ihan mukavaa. Lähinnä olen tanssinut salsaa. Salsassa ja latinotansseissa yleensä on selkä- ja rintarankaa nitkuttava liikerata, joka tuntuu hyrisyttävän hyvältä. Fasettilukkoni ovat kuin pussillinen mikropopkorneja. No ei aivan sentään, mutta aina silloin tällöin kuuluu napsuntaa ja lupaavaa rutinaa.

Eilen oli vuorossa jotain foksintyylistä. Ensialkun teimme kaikenlaisia selkää avaavia liikkeitä. Mikäs sen mukavampaa. Sitten haettiin pari, ja oletin, että alamme harjoittelemana tanssinomaisia elkeitä. Ei sentään, vaan halailimme. Vaihto, ja halasin seuraavaa herrashenkilöä. Kolmatta ja neljättä. Suomalainen epäsosiaalinen yksinbussissaistuja minussa kirkui sisäisesti kauhusta. Ulkoisesti kivetin itseni, ja tein kaikkeni vaikuttaakseni luonnolliselta, empaattiselta ja sydämelliseltä halaajalta. En varmasti onnistunut.

Ei noin voi tehdä, laittaa vieraita ihmisiä halailemaan toisiaan tuollalailla armottomasti. Pikkuhiljaa halaava asento muutettiin tanssin suuntaan, tarkoituksena oli siis saada foksiin enemmän sellaista vartalolla tuotettavaa liikettä kliinisen tanssiasennon ja jalkatyöskentelyn sijaan.

Kyllähän se foksi sitten oli miellyttävän hiipivää ja seuraaminen helppoa. Tavallaan olisin halunnut jäädä toiseksi tunniksi, mutta kun joka tunnin alussa on se kertaus, niin en uskaltanut. En ihan oikeasti uskonut selviäväni enää toisesta halaussessiosta panikoitumatta.

Tänään yritin demonstroida kokemaani Diivalle. Halasin häntä, keinuimme yhdessä, ja pyysin häntä kuvittelemaan halaavansa miespuolista, itseään puolta vanhempaa, tuntematonta henkilöä, neljääkymmentä erilaista, joita ei ole saanut itse valita. Jouduin lopulta irrottautumaan Diivasta hieman väkivaltaisesti, koska vaikka kyseessä oli oma lapseni, halauskiintiöni on vain yksinkertaisesti täynnä, ja hän huomasi sen.

Hämäläisten oksitosiinin tarve lienee keskimääräistä pienempi. Mutta silti, olen tyytymätön tilanteeseen, jossa henkilö, jonka kanssa itse asiassa suorastaan haluaisin harjoittaa halailua, oleskelee niin kaukana, että kahden halauksen väliin voi mahtua lähes viisi kuukautta halauksettomia päiviä. Etäisyys muuttuu välillä pisteleväksi. Osaankohan enää edes halata. Aiheesta kiukuttelu tuntuu niin epäreilulta, mutta jopa sekin raikastaisi sitä lakonista alistumista, joka minut tuppaa valtaamaan.

Olen kauan haikaillut rutiinien perään. Että minulla olisi ruokarytmi, jota toteuttaisin, ja joka rakentuisi jonkin loogisen periaatteen, eikä toistuvien sokerinpuutostilojen varaan. Että oppisin ostamaan kaupasta sellaisia asioita, joita syön, ja joista tulee hyvä olo. Että osaisin ostaa vain yhden hengen ruokatarpeet, enkä suurperhekärryllistä. Että jaksaisin toistuvasti laittaa ruokaa ihan vain itselleni, vaikka se tuntuu täysin järjenköyhältä ajatukselta. Minusta tuntuu, että olen hieman edennyt tämän asian suhteen.

Olen myös oppinut motivoimaan itseäni hieman tehokkaammin. Minullahan on se excel. Siinä on yksi sivu, jolla ovat kaikki vaatteeni. Merkitsemällä exceliin vaatteideni käyttökerrat olen onnistunut selvästi vähentämään virheostoksia. Koska haluan maksaa vain vaatteista joita käytän, enkä niistä, jotka myyn kirpputorilla murto-osalla ostohinnastaan käyttämättöminä, olen luonut itselleni pitkän harjoittelun jälkeen jonkinasteisen kaukonäön ja perspektiivin, jopa suorastaan perstuntuman todellisiin, arkena ja muina aikoina luontaisissa elinympäristöissäni harjoittamiini vaatetusvalintoihin, sen sijaan, että oletukseni käyttötottumuksistani perustuisivat oletukseen siitä, mitä halinalle käyttäisi myökkipyökkimetsän erikoisjuhlahattaratanssiaisissa jos olisikin oikeasti keijukaisyksisarvinen.

Sitten on se toinen välilehti, jolle olen aina silloin tällöin merkinnyt painoani. Se on sellainen numero, ja seuraavassa ruudussa, toisen päivämäärän kohdalla eri numero. Numerot vaihtelevat päivittäin. Yleensä, kun jaksan merkitä niitä vierekkäin, ne numerot hetken ajan pienenevät, ne numerot. Sitten ne pikkuhiljaa lakkaavat pienenemästä, ja samaan aikaan skaalautuen menetän mielenkiintoni niiden merkitsemiseen. Kun seuraavan kerran innostun niitä merkitsemään, ne ovat jälleen melko suuria. Kutsun tätä toimintoa painontarkkailuksi.

Painontarkkailuni on puuskittaista, mutta exceliä olen jaksanut tunnollisesti päivittää vuosikausia. Siinä on siis jotain itsessään palkitsevaa.

Nyt sitten yhdistin nämä asiat. Kun vietän päivän, jolloin en syö mitään ylimääräistä herkkua, kuten 200 gramman Maraboun Daim-maitosuklaalevyä, levyllistä tosca-kakkua tai ylenmääräistä määrää ruohomunia, jotka itse asiassa eivät ole ruohoa vaan miellyttävää, nugaantyyppistä suklaavalmistetta, saan poistaa excelistäni yhden käyttöasteeltaan tiettyyn, jo edullisen tason saavuttaneiden kategoriaan päätyneen vaatteen. Eli nukkaantuneen neuleen, virttyneet kalsarit, surullisesti hennon turkoosin pastellinsävynsä jonnekin kadottaneet kaarituelliset, mutta vähän väsähtäneet rintaliivit. Ja toki tämä tarkoittaa, että minun on pakko hankkia jotain terhakampaa tilalle. Se ilahduttaa minua. Nyt tämä keinotekoinen syy-seuraussuhde johtaa siihen, että jaksan joskus useita päivä peräkkäin olla ilahduttamatta itseäni Japp tuplanougat-patukalla, Antellin porkkanamuffinsseilla tai sea salt and vinegar -sipseillä, jotka oikeastaan maistuvat kynsilakanpoistoaineelta, mutta jotenkin hienostuneesti.